Kaksi viikkoa vauvakuplassa

Hän on täällä. Perheen pienin syntyi Aleksis Kiven päivänä, aivan kuin olin itse uumoillut. Näinpä hän on saanut lempinimekseen Venlan. Kovin tomerana ja valmiina hän tähän maailmaan saapui. Vaikka arjen palikat etsivät vielä uomiaan, tuntuu että tyttö olisi ollut osa perhettämme jo pidemmän aikaa.

Sitä luulisi, että kolmeen vuoteen ei unohda mitään synnytyksestä, vauvan hoidosta ja ensimmäisistä viikoista. Vauvan tuoksun, haurauden, silkin pehmeän ihon ja pienet äänet muistan varmasti ikuisesti. Mutta kuinka ollakaan olin tyystin unohtanut pieniä juttuja kuten navan tyngän puhdistuksen ja sen miten paljon nämä nyytit todellakin nukkuvat ensimmäisten viikkojen aikana. Onneksi saatiin kertailla näitä asioita perheen voimin Naistenklinikan Perhepesähotellissa.

Reilun kolmen vuoden aikana Helsingissä on muuttunut täysin puitteet, joissa vauva syntyy ja jossa ensimmäiset yöt vietetään. Uusitun Naistenklinikan ja Kätilöopiston ero on huima – siinä missä Kätilöopistolla sain kärvistellä päivystyksessä oman onneni nojassa Naistenklinikan koko hoitopolku vaikutti ammattitaidollaan ja halulla kuunnella äitiä. Huomaa, että uutuuttaan kiiltävien tilojen lisäksi myös prosesseja ja hoitopolkuja on mietitty asiakkaan näkökulmasta.


Itse synnytyksestä totean vain, että se on edelleen hurjaa hommaa. Tästä kerrasta jäi kuitenkin huomattavasti paremmat muistot käteen kuin edellisestä ja toipuminen on ollut nopeampaa. Voimaannuttaa ei kuulu sanavarastooni, mutta sanoisin sen kuvaavan tätä kokemusta hyvin. Sairaalasta pääsimme koko porukka viereisessä Scandicissa sijaitsevaan Perhepesähotelliin.

Oli ihana, kun saimme viettää jo ensimmäiset yöt yhdessä ja, että sairaalan laverien sijaan pääsi nukkumaan kunnon sänkyyn sekä aloittamaan aamun hotelliaamiaisella. Samaan aikaan hoitohenkilökunta oli saatavilla joko paikanpäällä tai padin kautta chatilla. Hoitajia ja lääkäriä tapasimme muutaman kerran päivässä hoitotapaamisissa.

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa on mennyt opetellessa perheen uutta dynamiikkaa. Isosisko on elänyt täydellä sydämellä ja tunteella tätä uutta elämän vaihetta. Siskoa oli odotettu ja tämä näkyy kaikessa. Vauvan perään kysellään aamulla ensimmäisenä ja pusuja tuikataan poskelle tuon tuosta. Isosisko osallistuu myös kykyjensä mukaan pienokaisen hoitoon, hakee tutia ja rättiä tai kertoo loruja siskolleen vaipan vaihdon yhteydessä. Parhaana hetkenä siskokset ovat kuin Pinterestistä ja isosisko laulaa haltioituneena tuijottavalle siskolle itse sepittämiään lauluja. Toisena hetkenä ollaan täysin toisessa ääripäässä ja jokamimmi itkee meillä.

Esikoisen shokki oli odotettavissa ja siihen liittyvää temppuilua sekä raivareita olimme odotelleet. Lohduttavaa on, että nämäkin näyttävät laantuvan päivien ja viikkojen myötä. Omalla kohdalla oli yllättävää millaisella haikeudella esikoiseen suhtautuu vauvan myötä – ensimmäisinä viikkoina kyynelet valuivat poskille ihan vain siitä kun ymmärsi oman pienokaisen kasvaneet jo isoksi tytöksi. Toisaalta myös siitä, kun näkee kuinka pieni neiti opettelee uutta tehtäväänsä ja se ei ole aina helppoa – omat ristiriitaiset tunteet vielä kestää, mutta oman lapsen tunnemyrsky menee ihon alle. Samalla olen muistutellut itseäni siitä, kuinka jo muutaman kuukauden kuluessa pääsemme kaikki yhdessä tekemään asioita ja isosiskokin löytää helpommin oman roolinsa.

Tällä kertaa vauvakuplaan on uskaltanut heittäytyä rennommin ja itsekkäästi olemme ottaneet tämän ajan perheelle. Vieraita on käynyt harvakseltaan ja ruokaa on tilailtu surutta Woltista. Edustamaan ennätetään myöhemmin, mutta tämän pienen linnun ensiviikot ovat ainutlaatuista aikaa. Parin viikon päästä käsillä on jo kokonaan toinen vaihe ja nämä ensimmäiset viikot ovat muisto vain. Näistä hetkistä täytyy nauttia nyt.

Blogi päivittyy marraskuussa vielä verkkaasti ja palataan sitten joulufiilistelyihin sekä loppuvuoden juhliin.

Mitä viimeksi?

Bloggaamisen muututtua ammattimaisemmaksi, on postauksista tullut entistä paremmin valmisteltuja ja laadukkaasti toteutettuja. Nopeampien some-kanavien rinnalla blogeista on hävinnyt lähes kokonaan tunnelma- ja kahvipöytäpostaukset. Näillä postauksilla tarkoitan kevyitä postauksia bloggaajan kuulumisista ja arkisista tapahtumista. Blogeissa kiertävä ”Mitä viimeksi” -haaste muistuttaa minua näistä kevyistä postauksista ja edellisen asunnonvaihto saarnan jälkeen kirjoittelen mielelläni niistä näistä.

Viimeisin viesti
Koska se laskettu aika on? Joko se meni? Tämän viestin voisi kertoa kymmenellä, sen verran näitä on parin viime päivän aikana tipahdellut eri kanavien kautta puhelimeen. Esikoisen kohdalla olin todella kiukkuinen kaikkiin uteluihin liittyen, nyt minusta on päinvastoin mukavaa kun muut elävät mukana tätä vaihetta. Ja todettakoon yhteisesti, että the due date on ihan tässä näinä päivinä.

Viimeisin ruoka
Puolisoni tekemät korealaishenkiset kanapyörykät kookoskastikkeessa ja riisiä. Nams. Olen ikuisesti kiitollinen miehestäni, joka tekee myös ruokaa ja vieläpä todella hyvää sellaista. Tämä on myös äärimmäisen hyvä konfliktien ratkaisukeino, kun vaimon verensokerit seilaavat ylös alas kuin laiva myrskyisellä merellä.

Viimeisin itku
Edellisen raskauden aikana en juuri itkeskellyt ja nyt vuodatan kyyneleitä tuon tuosta ilosta sekä surusta. Viimeisimmät kunnon kyyneleet vuodatin pari viikkoa sitten Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja –elokuvaa katsoessa. Saattaa kuulostaa erikoiselta, että suomalaista jäärää kuvaava elokuva saa kolmekymppisen katsojan kyyneliin, mutta sen kummemmin juonta avaamatta yksi sivujuonne oli omalle kohdalle hyvin koskettava ja sitä tuli katseltua äidin näkökulmasta. Nuori Satu Tuuli Karhu on huikea vastapari Heikki Kinnusen esittämälle vanhalle herralle.

Viimeisin nauru
Jos itkua niin myös nauruakin on piisannut. Viimeisimmän kerran taidettiin nauraa tänään puolison kanssa autonvaihto keskusteluun liittyen ja tytär puolestaan tarjoaa makeita nauruja tuon tuosta. Neidin tanssiesitykset ovat parasta antia samoin kuin leikit, joissa tyttö leikkii päiväkodin opettajaa tai puhuu englantiruotsia. Kuluneen viiden viikon aikana on ollut ihana viettää yhteisiä perjantai vapaapäiviä ja aloittaa viikonloppu vaikka yhteiselle retki- tai museopäivällä. Samaan aikaan on jännittävää ja haikeaa ajatella, että ihan näinä päivinä minun pikkuisesta kasvaa isosisko.

Viimeisin hermostuminen
”Miksi kukaan muu ei korjaa näitä tavaroita lattialta?!” ja tähän muutama voimasana kyytipojaksi. Raskauden puolivälistä alkaen kaikki nivelet ja luut ovat olleet todella kipeät, eikä olo ole muutenkaan ollut energinen. Näinpä yleinen järjestely ja tavaroiden poiminen lattialta ottaa päähän, kovasti. Synnytyksen lähestyessä huomaan, että sotku ja hermostuttaa aivan vietävästi. Poljen jalkaa kuin pahanen vääpeli, tuskastun järjestyksen puutteesta, enkä kuitenkaan jaksa tehdä asialle paljon mitään. Muu perhe tuntuu heittelevän vaatteita sinne tänne ja sietävän tavarakasoja huomattavasti paremmin. Tilannetta ei helpota myöskään se, että taloyhtiön pyykkihuone on poissa käytössä jouluun asti ja myös pyykit ovat ilonamme ympäri kotia. Kiitos hormonit teette arjestamme paljon värikkäämpää, koko perhe odottaa jo tasaisempia aikoja.


Viimeisin ostos

Sutipuu. Ostin viikko sitten Plantagenista Sutipuun olohuoneeseen. Tumman kaapin pariksi sopii mielestäni hyvin pieni puu. Puu kaipaa vielä simppelin suojaruukun ja hellää hoitoa. Viime syksynä ostamani varjoviikuna viihtyi tuossa vajaa kaksi kuukautta ja tiputteli siinä kaikki lehtensä. Epäilen, että kastelin sitä aivan liikaa. Toivotaan, että sutipuu viihtyy tässä paikassa.

Viimeisin muutos sisustuksessa
Muutokset sisustuksessa liittyvät lähinnä vauvan tavaroihin. Kokosimme esikoisen vanhan Stokken sängyn pienimpään kokoonsa ja etsin kaapista sängyn muut tekstiilit. Sängyn tieltä siirrettiin pieni retrosenkki lastenhuoneeseen kirjahyllyksi ja sänky siirretään aikanaan ikkunan edestä minun puolelle.


Viimeisin lukemani blogiteksti

Kun vapaa-aikaa on ollut enemmän on tullut luettua enemmän myös blogeja ja tuntuu, että omat suosikkiblogit ovat löytäneet uudet uomansa. Edelleenkin blogit ovat minulle vahvasti visuaalista antia, mutta arvostan myös hyvin kirjoitettua tekstiä ja bloggaajan vahvaa näkemystä sekä tyyliä.

Viime aikoina olen löytänyt uudestaan Inspired by Love –blogin ja huomaan nyökytteleväni Sannan kirjoituksille niin sisustamisesta kuin elämästä. Tyylinsä puolesta tämä blogi istuu omaan makuuni täydellisesti, modernin-klassinen tyyli on vain sopivan selkeä ja ajaton tähän aikaan. Viimeisimpänä luin oheisen ”Kun sisustusbloggaajalla ei ole sisustamisesta kerrottavaa” –postauksen, jolle hymähtelin useampaan kertaan. Kun mökkikausi on eletty ja horisontissa siintää uusi asunto, saattaa bloggaajankin sisustustarinoissa tulla taukoa. Tähän ajatukseen samastun itsekin tällä hetkellä.

Viimeisin suunnitelmani
No plans. Tämä viikonloppu ollaan ihan rauhakseen perheen kanssa ja lähiviikoille ei ole muutoinkaan tehty suurempia suunnitelmia. Odotellaan, koska vauva syntyy ja siihen asti arki pyörii perusasioiden ympärillä. Tällä kertaa näihin viime viikkoihin osaa suhtautua hieman rauhallisemmin, vaikka synnytys itsessään kyllä jännittää. Niinä hetkinä kun hermostuttaa on hyvä hetken aikaa katsella ulos kellastuvaa maisemaa ja merenlahtea. Toivotaan, ettei raskaus menisi kovasti yliajalle ja kaikki sujuisi hyvin, niin päästäisiin harjoittelemaan arkea uudella joukolla.

Sisustukseen liittyen on pari suunnitelmaa Hulluihin Päiviin liittyen, mutta katsotaan miten hankintojen käy.

Minä puolestani kuulisin mielelläni, mitä kuuluu Kuistin kautta Heidille ja Visusillvan Suville Tanskaan Mitä viimeksi -postauksiin kuuluu?

Hormonihyrränä asuntomarkkinoilla

Kun on pyörinyt puoli vuotta hormonihyrränä asuntomarkkinoilla ja pohtinut vaihtoehtoja asumiseen taivaan ja maan väliltä, on aika hengähtää hetkeksi. Asuntopyörityksen keskellä olen kaivannut hieman inhimillisyyttä ja kohtuullisuutta koko asumista koskevaan keskusteluun. Lisäksi viime viikkojen blogikeskustelut ovat myös herättäneet miettimään sitä, mikä asumisessa on oikeasti tärkeää ja mitkä asiat tekevät minulle kodin.

Kodin tunne on hyvin henkilökohtainen ja abstrakti, niinpä tämän postauksen sanoittaminen on ollut hivenen haastavaa. Toivottavasti saatte kiinni ajatuksesta. Omat kokemukseni perustuvat asunnon etsimiseen pääkaupunkiseudulla, mutta varmastikin samoja haasteita on muissa suuremmissa kaupungeissa.

Tällä hetkellä tuntuu, että olen saanut tarpeekseni asuntonäytöistä, mukamakeista remontoiduista kohteista, monien mahdollisuuksien loukoista tai ostajaehdokasta tytöttelevistä välittäjistä. En enää jaksa etsiä mahdollisuuksien kohdetta Oikotien hakuvahdeista ja tällä hetkellä koen, että asunnon etsimisen suhteen olemme jonkinlaisessa pattitilanteessa. En siis tule kertomaan postauksen lopussa ratkaisua asumiskuvioihimme, koska sellaista ei ole.

Viimeisen puolen vuoden aikana me olemme käyneet haistelemassa 60- ja 70-luvun kohteissa maakellarin tuoksua, tavaamassa satojen tuhansien eurojen hintaista korjauslistaa huonosti hoidetuissa taloyhtiöissä, kyselemässä salaojien kuntoa ja kuuntelemassa kuinka välittäjä myy mätää kultana. Olemme myös nähneet miten 2000-luvun alussa maalisudin nähnyt kohde muuttuu hiljattain remontoiduksi ja väärin asennettua parkettia kutsutaan ensiluokkaiseksi.

Olen koputellut kymmeniä seiniä tosimielellä purkua suunnitellen avaruuden toivossa ja olen oppinut millainen pommi on valesokkeli. Olen myös tavannut erittäin heikkoja ja vastaavasti erittäin hyviä välittäjiä. Näistä jälkimmäiset ovat auttaneet minua hahmottamaan koko asuntomarkkinan tilannetta ja toisaalta miettimään myös oman perheeni tarpeita.

Tällä hetkellä tuntuu, että unelmakoti tai sitä edes etäisesti muistuttava kohde lipuu jatkuvasti kauemmas omista hyppysistä. Vaikka yleistunnelma teeman suhteen on lannistunut, on asunnon etsimiseen käytetty aika myös opettanut meitä siitä mikä asumisessa on tärkeää.

Toimivuus

Tämä on syy, miksi ylipäätään etsimme uutta kotia. Nykyinen vajaan sadan neliön kotimme on riittävän kokoinen meille, vaikka perhe kasvaakin. Ongelma on kylpyhuoneen pienet neliöt, jotka pitävät sisällään vessan, suihkun ja pyykkihuollon. Kiitos näiden tehoneliöiden aamut alkavat vessa- ja suihkujonolla ja pyykinkuivausteline on osa olohuoneen sisustusta. Tämä ratkaisu ei yksinkertaisesti toimi ja kiristää tunnelmaa arkipäivinä aivan turhaan. Etsimme nyt toiminnoiltaan nykyaikaista kohdetta, kuitenkin estetiikasta tinkimättä.Toki yksi huone lisää, sauna ja pieni piha tai iso parveke olisivat tervetulleita.

Esteettisyys ja tunnelma

Vaikka olen valmis tekemään kompromissejä, on yksi kompastuskivi ollut kohteen yleisestetiikka. Lieneekö taustalla iän myötä oireileva hämäränäkö, mutta kaipaan kotiini valoa ja avaruutta. Ihastun selkeisiin pohjiin, jossa toiminnot seuraavat loogisesti toisiaan ja asunnon flow on hyvä. Vastaavasti matala huonekorkeus, pienet ikkunat ja sokkeloiset huoneet ahdistavat minua – kaipaan hieman tilan tuntua ympärilleni.

En ihan hevin myöskään tingi remontista ja materiaaleista, joilla se toteutetaan. Mieluummin pienemmät neliöt kuin huono laatu. Kauniisiin puitteisiin voi sitten ajan kanssa koota sisustusta. Kun nykyisessä kodissa on tottunut kauniiseen lattiaan ja tilavaan keittiöön, on niistä tinkiminen melko vaikeaa. Remontointi ja korkeaan tasoon pyrkiminen ei toki aina tarkoita huikeaa budjettia, mutta nämä ovat asioita jotka täytyy huomioida myös asunnon kokonaishinnassa. Valitettavasti tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla on myynnissä kohteita, joissa edes kalliita taloyhtiöremontteja ei ole huomioitu riittävällä tasolla hinnassa.

Järkevät neliöt

Pääkaupunkiseudulla asuntojen keskineliöhinta on noin 4 200 euroa eli karkeasti laskettuna 50 lisäneliön hinta on 200 000 euroa. Sillä erotuksella saisi kotikaupungistani kokonaisen talon. Kun mittavan remonttia kaipaavien asuntojen myyntihinnat pyörivät yli puolessa miljoonassa, tuntee kohtalaisella omalla rahoituksella varustettu pariskunta itsensä varsin pers’aukiseksi ja on sanomattakin selvää, että kompromissejä täytyy tehdä.

Meillä ei ole tarvetta 180 neliölle, etenkin jos kohteen lämmitys nojaa vuosikymmeniä vanhaan tekniikkaan ja sähkölämmitykseen. Pelkään, että näissä kohteissa iso jälkilasku tule vuosien päästä korkeampina ylläpitokustannuksina. Neliöiden tuplaantuminen tarkoittaa myös remontoitavien ja sisustettavien neliöiden kasvua, emmekä lähtökohtaisesti halua hankkia lisää tavaroita vain tavaroiden takia. Tästä hyvän muistutuksen antoi viikonlopun Hesarissa myös Tomi Kouvola, joka muistutti suomalaisia siitä, ettei tavaroita hamstrattaisi suotta, vaan uuden hankinnan myötä laitettaisi vanha kiertoon.

Sijainti

Jos budjetti olisi rajaton, voisi tämän kohdan yliviivata listalta. Silloin kun mielessä on suuremmat neliöt, tehdään kompromissit juurikin sijainnin suhteen. Tunnin ajomatkan päähän Helsingin keskustasta saisimme kyllä rakennettua unelmatalomme, mutta suurempi kysymys on se viihtyisimmekö siellä? Aikaa on rajallisesti ja itse koen, etten halua pidentää työpäiviä parin tunnin työmatkoilla auton ratissa.

Pohjimmiltani olen pienen kaupungin tyttö ja ympäristön täytyy tuntua omalta, jotta saan hyvän hyggen myös kodin seinien sisäpuolelle. Nyt kun etsimme mukavaa aluetta koko perheelle, täytyy asiaa tarkastella myös lasten näkökulmasta. Millaiset koulut alueella on, onko päiväkoti lähellä, entäpä harrastukset ja kaverit? Minulle on todella tärkeää, että voin kasvattaa lapseni turvallisessa ympäristössä ja tarjota hänelle helpon arjen. Esikoinen aloittaa koulun neljän vuoden päästä. Koska vuodet kuluvat yhdessä silmän räpäyksessä, pitäisi meidänkin kyetä sitoutumaan seuraavaan asuinpaikkaamme pitkällä jänteellä.

Olemme asuneet nykyisellä asuinalueella lähes viisitoista vuotta ja voisimme hyvin asua täällä seuraavat viisitoista vuotta. Monet meidän arvostamat asiat löytyvät täältä ja samalla lapselle on muodostunut turvalliset kuviot omaan arkeensa. Suuremmat perheasunnot ovat täällä valitettavasti kortilla ja hinnoiteltu täysin epärealistisiksi meidän näkökulmasta.



Millaista elämää haluamme elää?

Neliöt, sijainti ja budjetti kietoutuvat kaikki siihen millaista elämäntyyliä haemme ja millaista elämää haluamme elää? Itselleni on kirkastunut se, etten ole valmis venyttämään lainahanoja tappiin ylihinnoitellun kompromissikohteen takia. En halua maksaa koko aikuiselämäni ajan jokaista liikenevää euroa kodista, joka on enemminkin kallis kompromissi kuin vuosien unelmien täyttymä. Enkä myöskään ole valmis ottamaan valtavia taloudellisia riskejä etenkin, jos lastina on menneiden vuosikymmenten rakennusvirheet ja lisäbonuksena terveyteen liittyvät riskit.

Kannustaisin muitakin miettimään asunnon hankkimista hieman inhimillisemmästä näkökulmasta ja toivoisin, että tiettyjä asumiseen liittyviä normeja haastettaisi yleisessä keskustelussa. Miksi lasta ei voisi kasvattaa kerrostalossa tai minkä takia hyvätuloinen sinkku ei voisi asua vuokrayksiössä, onko isot omakotitalot oikeasti nykyaikainen ja ekologinen asumistapa?

Olen pohtinut sitä, mistä asioista olisin valmis tinkimään seuraavan kodin takia, ruoasta, matkoista, omista ja lapsen harrastuksista ja yhteisestä ajasta? Teenkö omasta elämästä aivan liian kireää, jos sijoitan kaikki eurot kotiin, enkä vaikka arkea helpottaviin palveluihin kuten siivooja- tai lastenhoitopalveluihin, joilla paikataan aukkoja omissa resursseissa ja turvaverkoissa. Jos olemme tehneet jo nyt kovasti töitä, niin entäpä sitten, kun harteilla on kallion kokoinen asuntolaina ja lainan korkotaso nousee äkkiä. Minä en halua olla se vanhempi, joka ylitöistä palatessaan muistuttaa lapsiaan siitä, kuka nämä kodin seinät maksaa ja kohauttaa olkia yhteistä aikaa kaipaavien lasten kiukulle.

Uskon myös, että pidemmällä aikajänteellä on kannattavampaa sijoittaa kuukausittain ylimääräinen 100 euroa lastenhoitajaan ja treffi-iltaan puolison kanssa kuin ylimitoitettuun asuntolainaan. Jos jokin tulisi tässä tilanteessa kalliiksi, niin avioero. Unelmatalo ei takaa unelmaelämää.Yksinkertaisemmatkin valinnat riittävät onnelliseen kotiin.

Huhhuh, tulipa pitkä postaus, kiitos jos jaksoit lukea asuntoventilointiani tänne asti. Kerro mikä sinulle on tärkeää kodissa ja asumisessa?

Luova tauko

Ensimmäinen viikko äitiysvapaata takana ja tällä kertaa se alkoi yhdellä yskänpuuskaa seuranneella pamauksella. Pamaus kuului kyljestä, jossa luu ja lihas antoivat periksi viikkoja kestäneelle yskälle sekä kasvavalle vatsalle. Näinpä ensimmäinen viikko on mennyt lepäillen, lukien, äänikirjoja kuunnellen ja perheelle uutta rytmiä etsien. Omalla kohdalla lepääminen on vaikeaa, jos ympärilläni vallitsee sotku ja kaaos, senpä takia kuvituksena kuvia makuuhuoneestamme, jonka siivouksella aloitin tämän viikon.


Kokemus tuo varmuutta äitiyslomailussakin. Esikoisen kohdalla maltoin rauhoittua vasta päivä ennen synnytystä ja fyysisesti hyvässä kunnossa suoritin to do -listalta asioita hikihatussa. Takaraivossa painoivat työasiat ja delegoidut projektit. Suurimpana muutoksena edelliseen kertaan on toki oma fyysinen kunto – nyt on pakko levätä, että kroppa pysyy jotenkin koossa jäljellä olevat viikot. Ensimmäisellä kerralla huolehdin siitä, että muistaako kukaan minua töissä, onko minulle enää mitään käyttöä työelämässä, mikä minun roolini on tulevaisuudessa tai muistanko edes itsekään mitä työni piti sisällään?

Huoli oli suurelta osin turhaa. Muistin jopa salasanani. Reilu vuosi ei sittenkään ollut hurjan pitkä tauko oravanpyörästä, vanhojen kollegojen kanssa jatkettiin siitä mistä jäätiin ja oli virkistävää aloittaa uusien ihmisten kanssa puhtaalta pöydältä. Nopeasti huomasin senkin, että olin kehittynyt työelämässä eniten juuri taukoni aikana. Aivan kuin vuosien aikana opitut asiat olisivat kiteytyneet ja asenne työtä kohtaan oli muuttunut, vaikka en aikaisemminkaan kärsinyt motivaatiopulasta työtäni kohtaan.

Epäilen, että omalla kohdalla äitiysloman kaltaiset tauot työelämästä ovat harvinaisia tämän jälkeen ja niinpä yritän ottaa kaiken mahdollisen irti tästä ajasta myös oman kehittymisen näkökulmasta. Luovuus on avainasemassa tässä pohdinnassa – viimeisten parin vuoden aikana ruuhkavuosissa surfatessa en koe olleeni kovin luova. Sen sijaan olen luovinut työn, kodin ja päiväkodin flunssa-aaltojen helmassa, hypännyt töissä projektista toiseen ja tehnyt hienoja asioita asiakkaiden sekä huikeiden työkavereiden kanssa. En kuitenkaan ole kokenut olevani luovimmillani – idearikkaimmat vuoteni tuntuvat olleen aikana ennen lasta ja vapaa-ajalla blogitekstin ideointi ja kameran esiin ottaminen ovat tuntuneet hivenen puisevalta. Silmä ei ole hakenut asioita kuvattavaksi, vaan enemminkin kaivannut inspiraatiota vaikkapa lehdistä tai blogeista. Luovuutta ei vain voi suorittaa, se tulisi elää ja kokea.

Näinpä olen päättänyt hyödyntää tämän luovan tauon siihen, että pohdin lapsen hoidon lomassa sitä, mitä luovuus tarkoittaa minulle ja mihin olen ylipäätään menossa oli sitten kyseessä työelämä tai sen yhdistäminen perhe-elämään? En halua mystifioida luovuutta yhtään nykyistä enempää, vaan lukemalla, tekemällä ja kokemalla haluan selvittää mikä minua motivoi ja mistä minä saan inspiraationi.

Skeptiset varmasti miettivät, mistä ajattelin ottaa ajan henkilökohtaisen luovuuden elävöittämiseen vauvavuoden keskellä? Kyllä, edelliskerrasta muistissani on myös fakta, ettei seuraaville 12 kuukaudelle ole varsinaisesti luvassa lepolomaa. En ole tekemässä syväanalyysia, vaan kyseessä on enemmänkin päätös pohtia omia motiivejani, vahvuuksiani ja kehityskohteitani. Ruuhkavuosi arjessä tähän pohdintaan ei juurikaan ole resursseja. Käytännössä tämä tapahtuu kuuntelemalla podcasteja, lukemalla lehtiä ja kirjoja, tapaamalla ihmisiä ja kasvattamalla omia verkostoja.

Missä niitä verkostoja voi sitten kasvattaa? Oman kokemuksen perusteella vauvamuskari ja hiekkalaatikko ovat ihan päteviä paikkoja verkostojen laajentamiseen, mutta onneksi tarjolla on myös Mothers in Business –kaltaisia uraäitien teekerhoja.


Olen herätellyt itseäni tällä viikolla luovuus teemaan Maaretta Tukiaisen ja Krista Keltasen Luova tauko kirjalla, joka kertoo kahdentoista taiteilijan ja muotoilijan tarinan. Nämä luovat tekijät kirjan sivuilla oman luovan prosessin salat ja Krista Keltasen upeat kuvat tuovat kauniin sävyn inhimillisiin tarinoihin.

Ihanaa lauantaita teille ja muistakaas, että Habitare arvonta on käynnissä huomiseen (sunnuntai) kello 19.00 saakka.

Kolmivuotiaan juhlaa

Viikko sitten juhlittiin kolmevuotiasta yhdessä tämän kavereiden kanssa. Asunto täyttyi noin metrin mittaisista juhlijoista ja heidän vanhemmistaan. Töminää piisasi varmasti alakerran naapureillekin. Pienen lapsen elämässä parasta on, kun vanhempana pääsee osaksi luovaan ja mielikuvitukselliseen maailmaan. Vaaleanpunaiseen hörsötykseen on helppo heittäytyä mukaan etenkin silloin, kun näkee millaisen ilon nämä juhlat tuovat.

Tyttö alkoi puhumaan kolmevuotisjuhlistaan jo huhti-toukokuussa, vaikka varsinainen juhlapäivä olikin heinäkuussa. Vuosipäivää on toki skoolattu jo usemman kerran ja heinäkuussa syötiin jo yksi mansikkakakkukin. Nämä kaverisynttärit taisivat olla lapsen toivelistalla hieman korkeammalla. Selvänä toiveena oli kaverit, vaaleanpunainen kakku, hodarit ja leijonaa mä metsästän. Jos suunnitelma on näin selkeä eihän sitä voi kuin katsastaa kalenteria ja aloittaa juhlien järjestelyn.

Tällä hetkellä itsellä ei juuri ole ylimääräistä energiaa ja juhlajärjestelyistä olisi voinut tehdä yhden naisen tuskien taipaleen, jossa kakun kuorrutteen täydellisen pinkkiä sävyä hiotaan pitkin yötä ja välillä nostetaan kolme numeroa paisuneet jalat kohti taivasta. Oikastiin vähän. Kakku tilattiin Ekbergiltä, ihana juhlarekvisiitta löytyi PikkuVaniljasta ja helium-pallot puolestaan juhlamaailmasta. Hodarit huitaistiin yhteistuumin miehen kanssa, briossi-sämpylät Väyrysen leipomolta, nakit lapsille ja aikuisille nyhtöpossua – tuunakkeita eri makuun ja coleslawta.

Omaa juhlatunnelmaa kohotti jo etukäteen Freskan siivooja, joka kävi meillä ensimmäistä kertaa päivä ennen juhlia. Meinasi tulla itku, kun tuli puhtaaksi koluttuun kotiin – tämä on ehkäpä parhaita palveluksia, joita voi itselleen hankkia. PikkuVanilja puolestaan ratkaisi kerta heitolla monta somistusongelmaa – ruusukultaisena hehkuvasta juhlasetistä löytyi lautaset, kupit, ilmapalloja ja muuta pientä somistusta. Tyllipompomit ja valkoiset viirit kierrätetään vielä tytön huoneen somistukseksi.


Kemut olivat kuin pyörremyrsky, mutta hyvä sellainen. Pienten tyyppien ilosta sai hymyä seuraavaan viikkoon.

PS. Minä en ymmärrä kuinka kanssabloggaaja ennättävät ottamaan juhlien lomassa Pinterest-tasoista kuvaa, itse kun saan juuri ja juuri taltioitua päivänsankarin puhaltamassa kynttilöitä kakustaan. Juhlakuvaajana täytyy vielä hieman harjaantua.