Mihin mulla ois kiire…

Kuka niitä laskee. Syntymäpäiviä siis. Omasta 30 + 2 syntymäpäivästä on vierähtänyt nyt kuukausi ja tässä synttärilahjojen äärellä sitä pohtii, että mihin mulla olis kiire? Ei mihinkään, mutta silti päivät tuntuu katoavan hyppysistä ja tunnit ei riitä. Päivän päätteeksi päällimmäisenä on tunne, että mitään ei ole saanut aikaiseksi. Päivät hujahtavat kotia siivoten, astianpesukonetta täyttäen, ruokaa tehden, pottatreeneissä, pyykkiä pesten, keittiötä siivoten ja hyvällä tuurilla jossakin välissä myös itse treenaillen. Pitäisi jossakin välissä uudistaa blogin ulkonäkö, laittaa kamerat vaihtoon, suunnitella kesälomamatkaa, pestä ikkunat, lukea kirjaa ja miettiä, mitä sitä tekisi isona. Asioita, joita ei vaan voi suorittaa to do –listalta ylläviivaten. Asioita, mitkä voi vaan elää.

syyskuunkuudes_marimekko-urna6b

syyskuunkuudes_marimekko-urna5

syyskuunkuudes_marimekko-urna4

Vauvan kanssa elämä koostuu niistä päivittäisistä rutiineista ja siitä, että pitää homman hyppysissä ja sujuvasti liikkeellä. Välillä kuitenkin tekisi mieli viheltää peli seis hetkeksi, pyytää ettei kukaan sotkisi keittiötä päivään, kaataisi koiran vesikuppia nurin kerran tunnissa, likaisi tassujaan lenkillä, jättäisi likaisia vaatteita keskelle lattiaa ja puuro pysyisi myös perheen pienimmällä kupissa edes yhden päivän. Saisi nauttia hetken kaaosvapaasta elämästä. Tuntuu, että minulla on jatkuva hoppu särmätä kotia, jotta edes niiden beiben päiväunien ajan voisi rauhoittua suht’ harmonisen oloisista tunnelmista. Mä en halua, että minun lapseni lapsuus on yhtä kuin äidin kotityöt. Ristiriitaista, sillä mihin mulla olis kiire?

Vauvan kanssa elo on parasta mindfullnessia – tässä ei oikeasti jää aikaa murehtia liikaa tulevaa, pieni ihminen ankuroi elämään tässä ja nyt. Kun malttaa mielensä, voi helposti laskeutua lapsen tasolle ihmettelemään maailmaa. Se, että osaa leikkiä ja olla välillä itsekin lapsellinen, antaa todella paljon. Siinä missä tunnit ja viikot kuluvat silmän räpäyksessä, kuukausista on tullut merkittäviä ajanmääreitä. Meille aikuisille vuosi on aika mitättömän kuuloinen aika, kun taas vauva muuttuu kuukaudessa huimasti. Enhän mä enää meinaa muistaa omaa syntymäpäivää, mutta vauvan jokaisen kuukauden muistan. Neidin ollessa puolivuotias ymmärsin, miten paljon kehitystä niihin kuukausiin mahtuu. Silloin myös päätin, että en omalta osaltani hoppuile töihin paluuta vaan olen kotona kunnes neiti on puolitoistavuotias.

Yllättävää oli se, kuinka vaikeaa asiaa oli lopulta päättää. Hankaluus johtunee siitä, että kontrasti vauvaa edeltäneen elämän ja nykyisen elämän välillä on iso, eikä oikein osaa antaa itselleen armoa tai aikaa näiden yhdistelemiseen. Nyt olen se downshiftaaja, jonka aivot vauva hapatti. Ihan kuin sanoisin hyvästit koko työelämälle, vaikka kyseessä on todellakin niin pitkä aika kuin kuusi kuukautta. Työuraa minulla puolestaan jäljellä sellaiset neljäkymmentä, miksi siis kaiken täytyisi tapahtua tässä ja nyt? Minun urani ei kaadu puolivuotta pidempään kotona oloon, mutta pienelle daamille tulee siinä ajassa huimasti lisää valmiuksia päiväkotiarkeen. Samalla minä puolestaan kerään valmiuksia siihen, että anna jonkun toisen hoitaa lastani. Joku varmasti miettii, että kotona voisi olla pidempääkin, mutta meidän olosuhteissa tämä on se mihin me pystymme. En ota kantaa siihen, miten yleisesti lapsia pitäisi hoitaa ja milloin töihin pitäisi palata, nämä ovat mitä suurimmissa määrin perhekohtaisia päätöksiä, joita jokainen pohtikoon tahollaan.

syyskuunkuudes_marimekko-urna2
syyskuunkuudes_marimekko-urna6b

Kotona olo ja pienen ihmisen kasvun seuraaminen on tuonut kaivattua perspektiiviä elämään ja kysymyksiä siitä, kuinka haluan aikani käyttää? Jos tämä nykyinen arki välillä huokaisuttaa, niin entä sitten, kun aamulla kiiruhdan työmatkalla päiväkotiin, jöngleeraan työn, kodin, viemisten ja hakemisten kanssa. Teenkö ympäripyöreitä työpäiviä, suoritan siinä välissä muutaman tunnin ajan roolini äitinä ja tartun yöllä uneen laskemalla päiviä seuraavaan kesälomaan? Tapaan ystäviä seuraavan kerran vanhainkodissa ja hyvällä tuurilla pääsen tuulettamaan päätäni ilmajoogaan kerran puolessa vuodessa? Ihmettelen siinä sitten, miten en erota vuosia toisistaan ja nykyistäkin enemmän kaipaan sitä elämää, mitä en ennättänyt elämään. Suoraan sanottuna noihin paljon parjattuihin ruuhkavuosiin minulla ei ole hoppu.

Työelämä näyttää välillä aika mustavalkoiselta. Jos etenet urallasi, on se automaattisesti pois ajasta perheen kanssa. Jos taas priorisoit perheen, päädyt korkeintaan suorittavaksi nakkikoneeksi ja saat hyvästellä kaikki etenemismahdollisuudet. Saat yltiöoptimistin leiman otsaan, kun mainitsetkaan urahaaveet ja lapsiperhearjen samassa lauseessa. Uskallan kyseenalaistaa tätä. Miksi rapiat kahdeksan tuntia ansiotyössä ei riittäisi itsensä toteuttamiseen työssä ja uran kannalta merkitykselliseen työhön? Miksi työpäivän pituus olisi esimerkiksi oikea mittari määrittelemään työntekijän tehokkuutta, kuinka moni oikeasti saa timanttista jälkeä aikaiseksi eläessään päivät pitkät vain työlleen? Tämä kysymys koskee mielestäni ihan jokaista, ei pelkästään perheellisiä.Työelämä kaipaa minusta suurten sopimusten rinnalla myös asennemuutosta.

Omalla kohdalla monet asiat työhön liittyen muuttuivat jo vauvan odotusaikana. Koska oma aika on tärkeämpää kuin ennen, ei töissä jää aikaa millekään turhalle. No-nonsense, turha saivartelu pois ja keskitytään nyt villakoiran ytimeen. Samalla kun pieni tyyppi valtaa sydämestä ison osan, suhtautuu työhön työnä, turhille sydämistymisille tai liirumlaarumille ei jää enää aikaa. Henkilökohtaisesti uskon tämän olevan positiivinen käänne, minulla kun on ollut tapana kantaa välillä koko maailman murheet harteilla. Ajankäytön lisäksi työn arvostus on muuttunut. Sen lisäksi, että pitää tuoda leipä pöytään, mietin aikaisempaa enemmän sitä mitä muuta työ antaa itselle ja mitä lopulta jää viivan alle. Onko tästä työstä mitään kerrottavaa jälkipolville? Tämän oivalluksen jälkeen, työstä tuli antoisampaa, kun keskittyy vain olennaiseen ja osaa ottaa irti, sen mikä duunissa on parasta. Tavoitteena on, että ensi vuoden alussa töihin palaa motivoitunut, hieman aikuisempi, järjestelmällinen, toivottavasti myös luova, mutkat suoriksi nainen.

syyskuunkuudes_marimekko-urna1

syyskuunkuudes_marimekko-urna3

Huh. Olipa vuodatus. Teksti mikä karkasi taas vailla päämäärää hyppysistä. Koska vuodet eivät ainoastaan kulu, vaan myös kuluttavat, sain syntymäpäivä lahjaksi vapaapäivän nykyisestä kotiäidin työstä. Lahjakortilla Kämp Spahan on luvassa sanan mukaisesti pako arjesta Escape-hoidon muodossa. Hieman pysyvämpää kauneutta sain upean Marimekon urna-maljakon muodossa, joka tuo jämäkkää pysyvyyttä tähän huusholliin ja onhan tuo muotokieli aika täydellinen..

….ja mihin mulla olisi kiire? Tällä hetkellä Adelen tahtiin laatikoita tyhjentävän poikasen valvontaan 🙂

3 thoughts on “Mihin mulla ois kiire…

  1. Hei! Kivasti kirjoitat, näitä on niin mukava lueskella!
    Ja ihanasti olet oivaltanut asioita ♡
    Ei kiirettä. Elämä on tässä ja nyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *