Kaksi viikkoa vauvakuplassa

Hän on täällä. Perheen pienin syntyi Aleksis Kiven päivänä, aivan kuin olin itse uumoillut. Näinpä hän on saanut lempinimekseen Venlan. Kovin tomerana ja valmiina hän tähän maailmaan saapui. Vaikka arjen palikat etsivät vielä uomiaan, tuntuu että tyttö olisi ollut osa perhettämme jo pidemmän aikaa.

Sitä luulisi, että kolmeen vuoteen ei unohda mitään synnytyksestä, vauvan hoidosta ja ensimmäisistä viikoista. Vauvan tuoksun, haurauden, silkin pehmeän ihon ja pienet äänet muistan varmasti ikuisesti. Mutta kuinka ollakaan olin tyystin unohtanut pieniä juttuja kuten navan tyngän puhdistuksen ja sen miten paljon nämä nyytit todellakin nukkuvat ensimmäisten viikkojen aikana. Onneksi saatiin kertailla näitä asioita perheen voimin Naistenklinikan Perhepesähotellissa.

Reilun kolmen vuoden aikana Helsingissä on muuttunut täysin puitteet, joissa vauva syntyy ja jossa ensimmäiset yöt vietetään. Uusitun Naistenklinikan ja Kätilöopiston ero on huima – siinä missä Kätilöopistolla sain kärvistellä päivystyksessä oman onneni nojassa Naistenklinikan koko hoitopolku vaikutti ammattitaidollaan ja halulla kuunnella äitiä. Huomaa, että uutuuttaan kiiltävien tilojen lisäksi myös prosesseja ja hoitopolkuja on mietitty asiakkaan näkökulmasta.


Itse synnytyksestä totean vain, että se on edelleen hurjaa hommaa. Tästä kerrasta jäi kuitenkin huomattavasti paremmat muistot käteen kuin edellisestä ja toipuminen on ollut nopeampaa. Voimaannuttaa ei kuulu sanavarastooni, mutta sanoisin sen kuvaavan tätä kokemusta hyvin. Sairaalasta pääsimme koko porukka viereisessä Scandicissa sijaitsevaan Perhepesähotelliin.

Oli ihana, kun saimme viettää jo ensimmäiset yöt yhdessä ja, että sairaalan laverien sijaan pääsi nukkumaan kunnon sänkyyn sekä aloittamaan aamun hotelliaamiaisella. Samaan aikaan hoitohenkilökunta oli saatavilla joko paikanpäällä tai padin kautta chatilla. Hoitajia ja lääkäriä tapasimme muutaman kerran päivässä hoitotapaamisissa.

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa on mennyt opetellessa perheen uutta dynamiikkaa. Isosisko on elänyt täydellä sydämellä ja tunteella tätä uutta elämän vaihetta. Siskoa oli odotettu ja tämä näkyy kaikessa. Vauvan perään kysellään aamulla ensimmäisenä ja pusuja tuikataan poskelle tuon tuosta. Isosisko osallistuu myös kykyjensä mukaan pienokaisen hoitoon, hakee tutia ja rättiä tai kertoo loruja siskolleen vaipan vaihdon yhteydessä. Parhaana hetkenä siskokset ovat kuin Pinterestistä ja isosisko laulaa haltioituneena tuijottavalle siskolle itse sepittämiään lauluja. Toisena hetkenä ollaan täysin toisessa ääripäässä ja jokamimmi itkee meillä.

Esikoisen shokki oli odotettavissa ja siihen liittyvää temppuilua sekä raivareita olimme odotelleet. Lohduttavaa on, että nämäkin näyttävät laantuvan päivien ja viikkojen myötä. Omalla kohdalla oli yllättävää millaisella haikeudella esikoiseen suhtautuu vauvan myötä – ensimmäisinä viikkoina kyynelet valuivat poskille ihan vain siitä kun ymmärsi oman pienokaisen kasvaneet jo isoksi tytöksi. Toisaalta myös siitä, kun näkee kuinka pieni neiti opettelee uutta tehtäväänsä ja se ei ole aina helppoa – omat ristiriitaiset tunteet vielä kestää, mutta oman lapsen tunnemyrsky menee ihon alle. Samalla olen muistutellut itseäni siitä, kuinka jo muutaman kuukauden kuluessa pääsemme kaikki yhdessä tekemään asioita ja isosiskokin löytää helpommin oman roolinsa.

Tällä kertaa vauvakuplaan on uskaltanut heittäytyä rennommin ja itsekkäästi olemme ottaneet tämän ajan perheelle. Vieraita on käynyt harvakseltaan ja ruokaa on tilailtu surutta Woltista. Edustamaan ennätetään myöhemmin, mutta tämän pienen linnun ensiviikot ovat ainutlaatuista aikaa. Parin viikon päästä käsillä on jo kokonaan toinen vaihe ja nämä ensimmäiset viikot ovat muisto vain. Näistä hetkistä täytyy nauttia nyt.

Blogi päivittyy marraskuussa vielä verkkaasti ja palataan sitten joulufiilistelyihin sekä loppuvuoden juhliin.