Vacation as I know it

syyskuunkuudes_saimaa_holiday8syyskuunkuudes_saimaa_holiday1

Ensimmäisen lapsen kanssa sitä on välillä autuaan tietämätön asioista ja todella naiivi. Voi uskotella itselleen, ettei meillä asiat todellakaan tule menemään noin tai ratkaistaan asia jotenkin paremmin. Sitä voisi kuvitella, että vuoden aikana arjen metkut taaperon kanssa ovat iskostuneet takaraivoon. Niinpä. Mutta siltikin kesäloman suhteen minulla taisi olla hattaran punaisia kuvitelmia lomailusta jälkeläisen kanssa. Ajattelin kaikkien lomapäivien olevan sellaisia kuin näissä kuvissa, aurinkoisia, leppoisia, iloisia ja vaivattomia. Mielessäni siirsin lasta edeltäneet kesät tähän päivään ja kuvittelin neidin tuovan vähän extraa lomapäiviin. Extraa hän toikin, hieman enemmän kuin osasin odottaa. Unohdin tyystin sen, että juuri kävelemään oppineen lapsen vanhemmalla on omaa aikaa keskimäärin kolme tuntia päivässä. Kaksi tuntia päiväuniaikaan ja tunti illalla, kun bebe on tainnutettu yöunille ja pahin kaaos on raivattu pois kotoa. Näistä päivävapaa on kotioloissa armoitettu kotitöille ja iltavapaa puolestaan on utuinen tila ennen pystyyn nukahtamista. Tämä on siis tilanne arkisin, joten miten tämä yhtälö muuttuisi lomalla?

En halunnut heti kättelyssä tyrmätä kesälomasuunnitelmia ja vedota asioiden mahdottomuuteen lapsen takia. Olla tylsä ja sanoa kokeilematta, ettei me voida, koska meillä on nyt tämä lapsi. Mun mielestä asiat yleensä ratkeaa ja välillä on hyvä käydä siellä mukavuusalueensa rajoilla, jopa lomalla. Oma asenne ratkaisee paljon. Mikään ei ole tylsempää kuin kompromissit. Tänä kesänä me matkustettiin niin kuin ennenkin, syötiin ravintolassa, tavattiin ystäviä ja oltiin mökillä. Pääpiirteissään asiat sujuivat hyvin, lennot meni nappiin ja Alppiloma oli hauska, kavuttiin vuoren rinteitä, eikä neljän ruokalajin illalliset hotellissa olleet mahdottomia. Mökilläkin pärjäiltiin, mutta unohdettiin se seikka, ettei meillä ole enää yhtä paljon vapaa-aikaa kaikille projekteille ja juurikin yhteinen vapaa-aika on paljon arvokkaampaa kuin aikaisemmin. Aika ajoin tunnelma tuppasi kiristymään ja mietittiin yhdessä sitä, miten me ihan oikeasti halutaan lomailla ja ketä varten me lomaillaan? Lopulta meillä oli yhdessä hauskaa ja tehtiin kivoja juttuja. Silti loman jälkeen väsyttää paljon enemmän kuin ennen lomaa.

syyskuunkuudes_saimaa_holiday2

syyskuunkuudes_saimaa_holiday4

syyskuunkuudes_saimaa_holiday6

syyskuunkuudes_saimaa_holiday7

Mökkeily taaperon kanssa osoittautui loman haastavimmaksi osioksi. Lapsuuden kesät olivat tunnetusti aurinkoisia, enkä haaveissani edes tohtinut visioida lapselleni muun kaltaisia kesäkelejä. Mikäs sitä on polskiessa rantaviivassa ja lakaista ruokailun sotkut terassilta suit sait sukkelaan? Ihanaa ulkoilmaelämää ja välillä käydään viilentymässä veneretkellä. Entäs sitten, kun sataa ja olet poteroitunut kahdestaan taaperon kanssa mökkiin. Isä duunaa pihalla beach housea, jotta perheellä olisi jatkossa oma kesänviettosoppi. Sinusta ja taaperosta ei ole merkittävästi apua rakennushommissa. Käytännössä mies vietti rakennustyömaalla lähes ympäripyöreitä päiviä ja olin kahden taaperon kanssa sisätiloissa sateensuojassa. Poissa on ne päivät, jolloin saattoi sadepäivänä lukea kirjaa ja sateen tauotessa pistäytyä ulkona etsimässä sieniä tai mustikoita, suunnitella lomaviikon menuja, katsastaa yrttimaan tarjontaa tai kitkeä kukkapenkkiä. Elää kuin Strömssössä konsanaan. Pistäytymisreissut jäi tällä kertaa välistä. Sadesää ei kuitenkaan tehnyt lapsesta merkittävästi flegmaattisempaa, vaan vauhti kiihtyi mitä vakaammaksi askeleet kävivät. Neiti on utelias, energinen ja hyvin reipas.

Ensimmäisenä päivänä taapero bongaa mökkikeittiön laatikot ja kaivaa alalaatikosta tomerasti fileerausveitsen. Tältä siis tuntuu, kun sydän jättää lyönnin välistä. Babyprooffaat laatikot ja löydät taaperon puuhellan äärestä kädessään sinun kännykkäsi, joka on kovaa vauhtia saamassa loppusijoituspaikan hellan nokikätköistä. Lasket kymmeneen ja korjaat kännykän talteen. Puuhellasta riittää iloa koko lomaksi, löytyy jos minkälaista luukkua ja niitä aukomalla on kiva testailla mamman päivän kuntoa. Taapero tuntuu löytävän mökiltä jokaisen portaan, vaaran paikan ja mutkan. Sinustakin tuntuu, että päiväunet voisi tehdä terää. Lastenohjelmien katsominen kännykältä ei kuulosta enää lainkaan huonolta ratkaisulta viettää aikaa, vaan juurikin tarpeelliselta hengähdystauolta. Myös pari ylimääräistä välipalaa solahtaa päiväohjelmaan, kun kipollinen marjoja rauhoittaa temmeltäjän hetkeksi aloilleen syöttötuoliin.

Siinä missä ennen lasta arjen pyörittäminen mökillä on käynyt leikiten, niin nyt lomaparatiisi tarjoaa jos minkälaista arjen pikku haastetta. Aamupuuron keitto puuhellalla on huomattavasti hitaampaa puuhaa kuin induktioliedellä. Vaipan vaihdotkin saavat uuden ulottuvuuden, kun oikean lämpöinen vesi ei tule hanasta vaan se lämmitetään saunan padassa. Pottatreenit tulee tarpeeseen. Tiskikoneen täyttämisen sijaan lämmittelet taas vesiä ja tiskaat astiat käsin. Luonnollisesti astiat tiskataan päiväuniaikaan, kun et vielä ole kasvattanut takaraivoon silmiä, joilla seurata taaperon puuhia hellan äärellä. Tuhertaessa hellaan liekkiä ja polttaessasi kanat kiinni grilliin, mietit onko jäätelö oikeasti mainettaan parempi lounas koko perheelle?

Takaraivossa mieltä kalvaa tekemättömät projektit. Voisin olla työmiehen apuna raksalla, voisin tehdä puutarhahommia, voisin kunnostaa terassin kalusteet. Voisin olla hyödyksi. Missä muualla olisin ollut enemmän hyödyksi kun lapsen kanssa? Mutta kun mustikat ja sienisaalitkin odottelevat metsässä. Kun aviomies kipaisee rakennustyömaalta tultuaan sienimetsään kello kymmenen illalla, mietit onko tässä todellakaan mitään järkeä? Kaikkea ei voi saada.

syyskuunkuudes_saimaa_holiday3
syyskuunkuudes_saimaa_holiday9

Tämä on vain tämä vaihe elämästä. Yritän uskotella itselleni, että ensi kesä on erilainen tai ainakin omat odotukset ovat realistisemmat. Rantatalokin saatiin asumista varten valmiiksi ensi kesää varten ja ensi vuonna mökkeilyyn osaa suhtautua eri tavalla. Jos jokin on varmaa niin se, että matkalaukku elämä on tässä konseptissa loppu. Tällä lomalla vaihdoimme tiuhaan majapaikkaa mökin ja anoppilan välillä. Ennen raapaistiin omat tavarat kassiin ja nyt tuntuu, että joka siirron yhteydessä kootaan autoon muuttokuorma. On hyvä, että jatkossa kesägarderobille on Loma-Suomessakin oma osoite.

Ensi kesän lomia suunniteltaessa kaikista tärkein juttu on se, että jokainen meistä saa levätä ja loman jälkeen on rentoutunut olo. Niin ja, että meillä on aikaa olla yhdessä. Vaikka aika ajoin taaperon vauhti meinaa viedä mehut itseltä pois, on ihana seurata miten vauhdikas menijä kehittyy ja tutustuu tähän niin ihmeelliseen maailmaan. Pitäisi malttaa itsekin pysähtyä välillä ihmettelemään.

Kirjoittelen vielä lisää reissusta Alpeille, jossa Zell am See oli yllättävän toimiva kohde pienen lapsen kanssa.

Miten teidän kesä meni? Mitä teitte, reissasitteko vai nautitteko lomasta kotona?

Hyvää ystävänpäivää

syyskuunkuudes_ystavanpaiva4

Olisi silkkaa haaskausta juhlia ystävänpäivää vain ”Valentines Day” –hengessä sydänkäpysen kanssa. Aviomiehen statuksella liikkuvan vakkaripoikaystävän lisäksi haluan toivottaa hyvää ystävänpäivää ja kiittää kaikkia lapsuudenystäviä, äitiystäviä, sisustussiskoja, serkkusiskoja, vauvaystäviä, ikuisiksi tovereiksi kasvaneita olosuhdeystäviä ja blogimaailman ystäviä siellä ruudun toisella puolen. Ei ole riittävästi ehkä sanoja ystävyydelle ja sille pääomalle mikä ystävissä on – sen avulla menee läpi vaikka harmaan kiven.

Kortit jäivät meiltä tänäkin vuonna matkalle, joten kukat ja makean rakkaat ajatukset kuvien välityksellä.

syyskuunkuudes_ystavanpaiva1

syyskuunkuudes_ystavanpaiva2

syyskuunkuudes_ystavanpaiva3

Kun äiti väsyy…

syyskuunkuudes_tiredmamma4

Ajatukset katkeavat, muisti lyhenee ja lauseet jäävät kesken. Puheessa ei ole päätä eikä häntään ja viikonpäivät vaihtavat paikkaansa. Pinna kiristyy ja tyhjä kattila löytyy liinavaatekaapista. Sydän hakkaa korvissa, lihaksiin koskee ja nivelet narskuu. Uni ei tule, vaikka vauva tuhisisi sikeitä vieressä. Pyörryttää ja illan tullen tuntuu, että polvet pettävät. Yöllä kadehdit vieressä nukkuvaa puolisoa, joka nukahtaa parissa sekunnissa ja muina miehinä uskaltaa kääntää kylkeä. Sinä et uskalla, koska pelkäät herättäväsi vauvan (taas) ja menettäväsi yhden puolituntisen verran unta. Aamulla päätä särkee ja olo on kuin pitkäksi venähtäneen baari-illan jälkeen. Kaikki ärsyttää ja kukaan ei auta. Itkettäisi, mutta kyyneleitä ei vaan irtoa.

En ole varmastikaan ainoa äiti, joka väsyy ja potee alaikäisen murmelin aiheuttamaa kroonista mammadarraa. Lakonisesti voi todeta väsymyksen olevan osa äitiyttä, joko sen kohtaa vastasyntyneen kanssa, hieman myöhemmin vauva-aikana, töihin palatessa ruuhkavuosista selviytyessä tai pahimmillaan kaikissa näissä vaiheissa. Äidit väsyy. Piste.

Oma väsymykseni on puhtaasti fyysistä ja on kertynyt hiljaa kolmen – neljän kuukauden aikana. Ensimmäiset kuukaudet vauva nukkui kuin enkeli. Hän heräsi kerran yössä, tankkasi ja nukahti uudestaan. Aamulla vauva jatkoi uniaan vielä minun herättyä ja heräsi hymyillen uuteen aamuun. Jossakin vaiheessa herätyksiä tuli yöhön kaksi ja sitten kolme. Ajattelin sen olevan normaalia vauvan elämää – tästä mua pahaenteisesti varoiteltiin ennen vauvan syntymistä. Ajattelin, että kyllä tämä menee vielä ohitse ja hyvä, kun vauva ei huuda ja herätä isäänsä. Vauva täytti kolme kuukautta ja koitti ”tiheän imun” –kausi. Se kausi ei mennytkään ohi, vaan beibe jatkoi öisiä tankkauksiaan tunnin välein about puolitoista kuukautta. Sen jälkeen meidän yöt on ollut enemmän ja vähemmän sekavia. Neljä tuntia unta putkeen on luksusta. Tuli väsymys, johon auttaa vain uni ja lohtua tuo vain aito myötätunto. Kummatkin taitavat olla kortilla.

Unettomuudesta on tullut minulle se asia, josta kipuilen vauvan kanssa. Enkä ole yksin. Jouluna toivoin yhtä ainoaa joululahjaa, kuuden tunnin yöunia. Niitä unia toivoi myös jokunen teistä. Katkonukkuminen, levottomat yöt ja vuosien aikana kerätty järkälemäinen univelka tuntuvat kuuluvan erottamattomasti äitiyteen. Niin erottamattomasti, että sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Hymähtelyä, silmien pyörittelyä, sääliä, olan kohautuksia, vinkkejä ja vertaistarinoita. Niitä olen saanut kuulla, kun olen maininnut meidän öistä. Kiitän niitä, joiden kanssa asiasta on pystynyt keskustelemaan rakentavasti ja ratkaisuja etsien. Kovin rakentava en ole itsekään pystynyt olemaan näiden unien kanssa, vaan olen muistuttanut kiukuttelevaa teiniä silloin kun keskustelu on kääntynyt uniin.

syyskuunkuudes_tiredmamma2

Olen saanut kuulla, että en näytä vielä riutuneelta tai uupuneelta. Minulta on kysytty, kuinka voin olla väsynyt, kun minulla on se blogi, vietän aktiivista elämää lapsen kanssa, teen ruokaa, hymyilen ja harjaan hiukseni sekä hampaani päivittäin. Päivien reippailu ei oikeuta minua valittamaan väsymyksestä. En tiedä miten loppu ihmisen pitää olla, että hän saa ottaa asian esille ja pyytää apua. Minä en väsy niin, että jätän ystävät tapaamatta ja hampaat harjaamatta, en piristy sohvan pohjalla surkeana makaamalla enkä valmisruoalla. Minä saan energiaa siitä, että teen asioita, peitän mustat silmänaluset ja punaan huulet, hymyilen, vaikka väsyttää. Teen sen itseni takia, että olo olisi edes ulkoisesti hivenen freesimpi. Vaikka minä en ole vielä vainaa tilanteen kanssa, olen jo jonkin aikaa miettinyt, että jotakin tälle tilanteelle pitää tehdä vaan mitä?

Minulle on kerrottu (kauhu)tarinoita siitä, kuinka tätä katkonukkumista jatkuu vielä vuoden tai pari. On uumoiltu, että meidän tilanne pahenee kuukauden tai parin päästä. Näitä kuunnellessa ahdistaa ajatus siitä, milloin tämä loppuu ja miten pitkään siinä menee, että saan seuraavan kerran nukkua kunnon yöunet? Mitä minä valitan tässä muutaman kuukauden kohdalla, näitä on tulossa vielä triplasti lisää?! Aitoa myötätuntoa on harvalla. Enkö ole onnellinen, kun minulla on niin ihana tyttö? Kehtaan vielä valittaa väsymystä, kun olen tuollaisen saanut. Tuota se äitiys on, enkö todellakaan ollut miettinyt tätä ennen kuin hankin lapsen? Kyllä olin ja olin myös ennen omaa lasta ollut huolissani muutamasta äitiystävästä, kun näin sen loputtoman väsymyksen määrän.

Elämä ei ole niin mustavalkoista. Olen toki iloinen, että meidän vauva-arjen pahin vastoinkäyminen on ollut nämä unet. Rikkonaiset yöt eivät tee lapsesta yhtään vähempää herttaisempaa tai minusta merkittävästi onnettomampaa. Mutta väsyneen ne tekevät ja pitkäaikainen väsymys heikentää vastustuskykyä ja lisää riskiä masennukseen. Ihminen tarvitsee unta voidakseen hyvin. Eikä se väsymys tee hyvää parisuhteellekaan vai mitä mieltä olette symbioosista kiukuttelevan zombin kanssa? Pitkällä jänteellä myös vuorovaikutus äidin ja lapsen välillä kärsii, jos äiti väsyy. Vanhempien on vaan pakko jaksaa, on kotityöt ja –metatyöt, eikä niitä kotiapulaisia ole liioin näkynyt ainakaan meillä. Lista on loputon.

Meidän pienen perheen turvaverkko on sanalla sanottuna heiveröinen, ei ole varaa siihen, että kumpikaan meistä aikuisista uupuu. Tilanne on sama monilla muilla, isovanhemmat asuvat mahdollisesti toisella paikkakunnalla, ovat vielä työelämässä tai muuten kiireisiä. Sisarukset ovat rientäneet elämään omaa elämäänsä toisaalle ja neuvolastakaan ei oikein saa apua. Ystävät käyvät samaa painia ruuhkavuosien kanssa ja haaveilevat unista hotellissa.

syyskuunkuudes_tiredmamma1

syyskuunkuudes_tiredmamma3

Onneksi näihin unisasioihin on saatavilla ammattilaisen apua ja meillä tämän vuoden kirjoittamaton uudenvuodenlupaus onkin palauttaa jonkinlaiset yöunet koko perheelle. Uniasiat ovat olleet sen verran pinnalla, etten ole uskaltanut kirjoittaa niistä ennen kuin on valoa tunnelin päässä. Olemme aloittaneet unikoulun ihanan Liisa Niskakankaan opastuksella ja tarkoituksena on opettaa neiti nukahtamaan ilman vanhempien aktiivista tukea sekä vierottaa yösyömisistä. Kehitystä on tapahtunut ja yöllä on nukuttu jopa viiden tunnin yhtenäisiä pätkiä. Kerron myöhemmin lisää millaisia pulmia meillä oli unien kanssa ja miksi sitten lopulta päätimme kääntyä juuri Liisan puoleen. Tämän kiukuttelun jälkeen tarkoituksena on jakaa omat kokemukset kannustavaan sävyyn. Minua ajatus unikoulusta kammotti ja myös epäonnistumisen vaihtoehto kylmäsi. Tässä vaiheessa sanon, että turhaan kummatkin.

Väsymyksen kanssa ei ole pakko jäädä pyörimään kehää vain sen takia, että äidit nyt yleensä väsyy ja se kuuluu tehtävänkuvaan. Ja kannustuksena niille, joille tämä vaihe on mahdollisesti edessäpäin, nämä yökukkumiset eivät ole mikään itsestäänselvä osa vauva-arkea. On lapsia, jotka nukkuvat yönsä hyvin alusta asti.

Nyt toivotan, kaikille meille unien kanssa taisteleville, hyviä unia.

Helppoja vauvoja vai vaikeita aikuisia?

Kuluneen viiden kuukauden aikana olemme viettäneet pienen neidin kanssa varsin aktiivista sosiaalista elämää. Kesällä syntyneen lapsen kanssa päästiin nopeasti liikenteeseen oman kodin ulkopuolelle ja muutenkin olosuhteet ovat olleet suotuisat sille, että meidän ei ole tarvinnut jämähtää neljän seinän sisälle olosuhteiden pakosta. Tästä olen kovin kiitollinen. Olemme tavanneet paljon ystäviä ja sukulaisia, tapahtumakalenteri on pitänyt sisällään niin syntymäpäiväjuhlia, tupaantuliaisia kuin sitten niitä surullisempia tilaisuuksiakin. Viisi kuukautta elämää pitää sisällään monenmoista.

Kohdatessa erilaisia ihmisiä saa vastailla moniin vauvaa koskeviin kysymyksiin, kuinka me nukutaan, itkeekö vauva, keneltä hän näyttää, miten hän kasvaa ja siihen onko hän kiltti? Tuo onkos teillä kiltti vauva utelu on alusta asti ihmetyttänyt minua. Miten tuohon voi vastata muuten kuin myöntävästi? Ei, meillä on ilkeä, tuhma tai kuriton vauva? Voin vaan kuvitella miten piikikkäältä tuo kysymys kuulostaa, kun hytkyttelee sylissään vatsavaivoissaan kiemurtelevaa koliikkipotilasta. Usein kysymyksen esittäjä on yleensä kiirehtinyt itse vastaamaan kysymykseen, että ”On on on, taitaa olla oikea hymytyttö…”. Vaan eipä tiennyt hän, että tämän hymytytön toinen puoli on voimakastahtoinen neidinalku ja puolituntia aikaisemmin tilanne olisi saattanut olla tyystin toinen. Mitäs jos vauvalla olisi sattunut olemaan nälkä, hän olisi vierastanut kysyjää tai valittanut väsymystään? Olisimmeko silloin läpäisseet arvioinnin? Voi olla, että ärsytykseni saa laittaa väsymyksen piikkiin, mutta omalla kohdalla ”Onko vauva kiltti?” –kysymys on saavuttanut saturaatiopisteensä.

syyskuunkuudes_arkieloa1

syyskuunkuudes_arkieloa6

Tuoreet vanhemmat, etenkin äiti, ja lapsi ovat jatkuvan arvioinnin kohteena. Ja näitä arvioita tehdään hyvin lyhyen tapaamisen perusteella, vaan eipä niissä ole sijaa armolle. Oma tuntumani on, että arvioinnin pohjana on myytti helposta vauvasta. Vauvasta, joka on syntymästään asti hyvä nukkuja, ei itke ihmeemmin, suhtautuu sosiaalisiin tilanteisiin mutkattomasti ja kun aika koittaa syö mielihyvin äidin keittämät soseet ensimmäisestä lusikallisesta lähtien. Helppo vauva ei tee itsestään numeroa ja päästää niin sanotusti vanhemmat helpolla. Ne, jotka poikkeavat jotenkin tästä kuvauksesta ovat haastavia tai jopa hankalia tapauksia, kiljukauloja, kiukkuisia, huonoja syöjiä ja kehnoja nukkujia. Rivien välistä voi myös lukea, etteivät vanhemmat ole ihan tehtävänsä tasalla.

Aika armotonta niin vasta maailmaan saapuneelle vauvalle että hänen vanhemmilleen. Pieni ihminen vasta opettelee elämän aakkosia, nukkumista, syömistä ja seurustelua. Joillakin on tosia paremmat lähtökohdat tähän, mutta harvassa on ne tapaukset, joilta kaikki käy leikiten.

syyskuunkuudes_arkieloa2

Helpon vauvan myytti elää myös äitien välisessä keskustelussa ja itse olen hivenen ärsyyntynyt koko teemaan. Esikoisen vanhemmat vasta opettelevat itsekin vanhemmuutta ja kuinka voivat itse luoda pienokaiselle helpon elämän puitteet. Oma itseluottamus on koetuksella moneen kertaan ja yllättäen sitä huomaa olevansa ankara itselleen. Kokemus tuo varmuutta, mutta samalla sitä toivoo saavansa käsiinsä kristallipallon ja vauvakuiskaajan taidot. Samalla pitää sulatella sitä, ettei elämä palaa enää ennalleen ja tämä on uusi normaali. Ehkä sitä jotenkin mielessään miettii, että helpon vauvan kanssa kaikki tämä olisi helpompaa.

Välillä tuntuu, että me vanhemmat odotamme vauvan tuovan meille helppouden elämään ja unohdamme oman roolin siinä, kuinka me voimme helpottaa omaa arkea. Lapsentahtisuus tuskin tarkoittaa sitä, että kaikkitietävä käärö osaisi muodostaa päivärutiinit koko perheelle tai olisi heiteltävissä hiekkasäkkinä paikasta ja tilanteesta toiseen. Elämä ei kuitenkaan ole ennallaan ja aika harva saa vauva-arjessa kaiken. En ehkä tällä hetkellä saa humuiltoja ystävien kanssa, rauhallisia illallisia puolison kanssa ja tiptop kunnossa olevaa kotia, mutta olen monessa mielessä rikkaampi kuin ennen. Samaan aikaan myönnän olevani väsynyt ja lähes viikottain kohtaan niitä tilanteita, joihin minulla ei ole ratkaisuja. Vanhempiensa kaltainen bebe ei varmastikaan ole se helpoin mahdollinen vauva, mutta silti koen selviäväni tästä nykyisestä arjesta melko helpolla.

syyskuunkuudes_arkieloa4

syyskuunkuudes_arkieloa5

Lapsen helppouteen liittyy olennaisesti se, ettei lapsi itke. Mutta tekeekö se itku vauvasta yhtään vähemmän kiltimpää? Etenkin julkisilla paikoilla pienenkin vauvan itku lamaannuttaa väkeä, joku mulkaisee äitiä lapsineen vihaisesti, toinen säälivästi. Itsekin kavahdin alkuun neidin itkua ja olin valmis tekemään mitä tahansa, että saan tilanteen rauhoittumaan silmänräpäyksenä. Aikuisena ajattelin, että ei tuollaiset julkiset tunteenpurkaukset sovi ruuhkabussiin tai ostoskeskukseen. Sittemmin opin ottamaan ne osana elämää ja huomasin kuinka nollasta sataan beibe myös rauhoittuu nopeasti. Eikä näitä tilanteita niin kovin montaa ole ollut. Myönnän, että vauvan huuto on stressaavaa ja tuntuu edelleenkin aivan hirveältä. Itku on vauvan yksi keino viestiä, ei vauva itke kettuillakseen tai suurta maailman tuskaa.

Pienen maailma on hajuineen, makuineen ja erilaisine kasvoineen aivan uusi – välillä joku tuttukin naama näyttää vieraalta, äitiä tulee ikävä, uusi maku maistuu karmealta ja suuhun puhkeava hammasrivistö kipuilee. Aikuisen pitäisi lohduttaa, ei panikoida, arvostella, hysterisoida tai ottaa itkua henkilökohtaisesti. Kyllähän me aikuisetkin valitamme täyttä ruuhkabussia, tuskailemme talvivaatteiden kanssa, kiroamme asioista mitään ymmärtämättömän pomon ja lähetämme ravintolassa annoksen takaisin, jos se ei ole sitä mitä tilasimme. Tekeekö se meistä hankalia aikuisia, huutajia, kitisijöitä ja ongelmatapauksia? Miten moni meistä voisi ylpeänä liimata rintaansa lapun ”Helppo aikuinen”? Niin, onko se meiltä kohtuullista odottaa lapselta raudanlujaa tunteiden hallintaa ja mölyjen nielemistä, kun emme itsekään siihen pysty.

syyskuunkuudes_arkieloa

Näin joulunaikaa unohdetaan kysymys ”Onkos teillä kilttejä lapsia?” ja mietitään me aikuisetkin, että vaaditaankohan me joskus vähän liikaa noilta pieniltä ihmistaimilta, miten me voidaan olla helppoja aikuisia ja auttaa noita pieniä omaksumaan sitä kaikkea mitä matkan varrella tulee vastaa. Se on kai vanhemmuutta ja kasvattamista.


Koska lapsista kirjoittaminen on aina hieman riskaabeliä, tämän joulusaarnan alle vielä seuraava tarkennus.


Kirjoittaja on hurmaavan viisi kuukautisen hymytytön äiti ja ihan patsaalla palkitun hymypojan vaimo. Hymytyttö on hyväntuulinen, utelias ja aktiivinen, elää kaiken elämässään täysillä ja näyttää miltä milloinkin tuntuu. Mutta tahtoessaan pistää sen hymytytön kipsipatsaan palasiksi. Joululahjaksi äiti toivoo kuuden tunnin yhtenäistä unta. Kirjoittaja ei uskoa olevansa täydellinen, eikä osallistu tänä vuona ”Vuoden äiti”-kisaan.

Olemisen sietämätön keveys

Tällä viikolla se alkoi. Äitiysvapaa. Loma, johon olen laskenut päiviä joulusta lähtien, ja jota puoli vuotta sitten odotin herkeämättä, ja jota kuukausi sitten vartoin taas pelon sekaisin tuntein. Osasin jo odottaa, ettei vuoden mittaisen vapaan alku käynnisty ilosta tasajalkaa pomppien, vaan melkoisen ristiriitaisin tuntein. Ajattelin, että tästä postauksesta tulisi haikeampi ja tätä naputellessa kastelisin koneen näppäimistön kyynelin. Vaan toisin kävi.

Samalla, kun äitiysloman alkuun liittyy kovasti iloista odotusta ja lupa ottaa rennosti ihan vain rauhoittuen, on se myös haikeaa aikaa. Tuntuu kuitenkin siltä, ettei näille negatiivisille tunteille anneta kovasti sijaa yleisessä keskustelussa, sen sijaan toivotetaan iloista äitiyslomaa ja käsketään nauttimaan. Omasta olemisesta nauttiminen ei kuitenkaan käy käskien, vaan rauhoittuen ja ollessa sinut vallitsevan tilanteen kanssa.



Mistä se haikeus sitten tulee? Omalla kohdalla arvelen syynä olevan tyhjä olo, jonka taustalla on irtautuminen työarjesta. Viimeiset vuodet ovat menneet tiiviisti työn parissa ja näinpä työstä on tullut se, jolla myös määritän itseäni. Hektinen, tiivistahtinen työ, jonka sisältö palkitsee ja haastaa aina ylittämään itsensä. Työ, joka on pahimmillaan vienyt yöunet ja nostanut kyyneleet silmiin. Työ, jossa on kehittynyt luovimaan, puremaan hampaita yhteen ja välillä iskemään nyrkkiä pöytään. Sellainen työ, josta monta vuotta haaveilin ja, jossa mikä tahansa on mahdollista. Kalenterin varaukset piipauksineen ovat juoksuttaneet arkea ja ilman tuota piiskuria olo on vapaa, mutta samaan aikaan tyhjä ja tarpeeton. Isoimman virheeni viimeisen vuoden aikana olen tehnyt siinä, että työn rinnalla olen unohtanut oman vapaa-ajan ja sen, että välillä pitäisi ladata akkuja ja ottaa aikaa myös itselle. Se on virhe, jota en haluaisi enää koskaan toistaa.

Tulevaa on vaikea ennustaa ja vielä on mahdotonta sanoa, millainen arjen juoksuttaja meille tulee kesän aikana. Siinä missä työssä pidin pallot ilmassa, ei minulla ole mitään käsitystä miten onnistun pyörittämään arkea esikoisen kanssa. Työn suhteen tiedän tarkkaan millainen ammattilainen olen, mihin pystyn ja mitä osaan? Äitinä tulen aloittamaan ihan nollasta ja siinä missä pikkuinen opettelee elämää, opettelen minä ihan uutta tehtävää. Samalla, kun luopuu siitä tutusta hektisestä arjesta, astuu johonkin ihan uuteen. Ketäpä ei moinen kauhistuttaisi?


OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Silloin, kun uusi pomo ilmoitti tulostaan, olin ennättänyt tekemään blogiin pari postausta. Taustalla blogin perustamisessa oli ajatus, että ottaisin aikaa itselleni. Ajattelin, että ennättäisin miettimään blogin kohtaloa moneen kertaan ennen vauvan syntymää. Ensimmäinen ajatus oli se, että lapsi ei tulisi näkymään blogissa mitenkään – ei rivienvälissä eikä edes hiuskiehkuran verran. Kyseessä on kuitenkin erittäin iso elämänmuutos, ainakin minun mielestäni parhaimpiin blogeihin kuuluu tietty annos henkilökohtaisuutta. Miten siis pitäisin blogin aitona ja salaisin yhden perheenjäsenen. Ei huolta blogista ei tule mammablogia, vaan äitinä olemisesta tulee osa elämäntyyliäni ja tämän takia blogiin tulee oma alaotsikko tähän teemaan liittyville asioille. Lapsen yksityisyyttä pyrin vaalimaan parhaani mukaan. Se mitä tästä teemasta aion tuoda esille, on niitä asioita ja neuvoja, joita olen itse oppinut matkan varrella. Jospa niistä olisi apua jollekin kaltaiselleni, joka painii samojen kysymysten parissa ja voi sitten välttää seikkailun Vauva.fi –keskustelufoorumille.

Ja mitä siihen tyhjään oloon tulee, toivon blogin antavan myös minulle vertaistukea ja hieman toisenlaista sisältöä päiviin. Koska osa päivistä tulee menemään ihan usvassa, on hyvä että tämä tärkeä elämänjakso tulee jossakin määrin raportoitua jonnekin – sehän blogien alkuperäinen idea on ollut, toimia päiväkirjana. Kokeneemmat kertovat, että tämä on se vaihe elämästä mikä vilisee ohi silmän räpäyksessä ja haluaisin saada edes osan muistoista talteen.

Mites se äitiysloma on tähän mennessä mennyt? Oikein hyvin, kiireisesti kotia järjestellen, ystäviä tavaten, uuden pomon tavaralogistiikkaa koordinoiden ja alkukesästä nauttien. Kyllä tämä tästä. Tähän voi tottua.

Muuten kuvituksena on yhdet ensimmäisistä äitienpäiväkukista muutaman viikon takaa. Vaaleanpunaista hattaraa, sitähän elämä nyt on. Mitäs luulette, jaksatteko sitä hattaraa vai joko olisi itsesensuurin aika?