Talviloma Suomessa

En ole koskaan ollut suurin suuri talvilomanainen. Lapsena meidän perhe ei tehnyt ulkomaan matkoja tai lasketellut, joten koko talviloman konsepti on ollut vähän tuntematon. Aikuisena lomia on ollut harvakseltaan ja minun on ollut vaikea rentoutua viikon aikana, kun yleensä lomaa on edeltänyt superkiireinen viikko ympäripyöreine päivineen ja siltikin työasiat pyörivät päässä. Staycation ei oikein toimi, vaan etenkin yrittäjäpuolison pää kaipaa maiseman vaihdoksen. En ollut ajatellut tehdä juttua lomasta, mutta halusin kuitenkin jakaa muutaman hyvän kokemuksen matkan varrellta. Koska lomalla oli vaikka mitä muuta kivaa tehtävänä, on kuvat on napsittu sieltä täältä.

Kanaria ei sittenkään ollut mun paratiisi

Mutta minne? Talvilomasuunnitelmat ovat aina kilpistyneet siihen mihin lähdettäisi viikoksi? Kun kesälomakohteissa vaihtoehtoja on runsaasti, tuntuu viikon talviloman kohdalla vaihtoehtoja olevan aika vähän. Kanariansaaret kokeiltiin vuosi sitten, ja viikko tasokkaassa resortissa saksalaiseläkeläisten kanssa raskauspahoinvointia potien oli tarpeeksi Kanariaa useammaksi vuodeksi. Dubai ja Emiraatit ovat varmasti upeita kohteita, mutta ne eivät monesta syystä johtuen tunnu omalta. Karibia ja monet muut paratiisirannat kyllä houkuttelisivat, mutta pitkän lennon takia niihin ei kannata lähteä viikoksi. Ilmastomuutoksesta puhuttaessa minun on helpointa aloittaa päästöjen karsinta juuri talven ulkomaan matkoista, jos budjetoin itselleni yhden Euroopan lennon vuoteen, käytän sen mieluummin kesällä kuin talvella.

Omaa matkailijaminää tutkaillessa, en muutenkaan ole sitä tyyppiä, joka köllöttelee päivät pitkät resortissa altaalla huljuttelemassa varpaita ja lapsia haaleassa vedessä. Minulle parasta tuuletusta päälle on näkeminen, kokeminen ja liikkuminen. Kaupunkilomat tuntuvat omalta jutulta, mutta ovat hieman hankalia lasten näkökulmasta – he kaipaavat hälinän sijaan tekemistä yhdessä. Laskupäivä aurinkoisilla hangilla tai hiihtolenkki hiljaisessa tunturissa maisemia ihaillen, tauko laavulla, paljuttelu tähtitaivaan alla ja hyvä illallinen voisi hyvin vastata unelmieni talvilomapäivää.

Monet resortit toistavat itseään tarjoten sen saman superlaadukkaan majoituskokemuksen oli kyseessä sitten Aasia, Eurooppa tai Karibia. Jos etsin tasaista laatua ja jenkkityyppistä resorttia, niin mikä ettei, mutta henkilökohtaisesti sytyn hieman persoonallisemmalle tunnelmalle. Eli resorttiloman ROI myös rentoutumismielessä on vähän niin ja näin minun kohdallani. Voihan olla, että pyörrän päätökseni vuoden päästä, jolloin saatan kaivata kipeästi taukoa haalarisulkeisiin ja kokemus on osoittanut, että pahimmassa sekoiluiässä taaperon kanssa on parasta valita kohde, jossa peruselementit ranta, ruoka ja peti on suht’ kompaktissa paketissa.

Aurinkorannan sijaan ampaisimme tunturiin

Tänä vuonna suuntasimme lomalle Rukalle ja vastoin kaikkia odotuksia se oli oikein onnistunut reissu. Nelikuukautisen kanssa ei oikein tiedä mitä odottaa matkoilta ja tällä kertaa meillä oli rutkasti onnea matkassa. Suuri kiitos takapenkkiläisille kärsivällisestä reissaamisesta, sen ansiosta kokonaisuudesta jäi hyvä maku. Tämä on asia, joka täytyy kirjata kummankin tytön vauvakirjoihin, niin hienosti he reissasivat.

Idea matkaan lähti pienestä kummitytöstä, jonka kastejuhla järjestettiin helmikuussa Torniossa. Koko perheen viikonloppureissu Tornioon olisi aika raskas, joten yhdistettiin siihen talviloma. Reissu tehtiin sopivina 5-7 tunnin siirtyminä autolla, niin ettei matkasta tule liian pitkä lapsille. Rukalle mentäessä oltiin yö Kuopiossa ja Torniosta tullessa yövyttiin Jyväskylässä. Rukalla oltiin vajaa viikko ja yövyttiin ihanassa kelotalossa pienessä huoneistossa. Huoneistossa oli hyvä varustelu ja rauhaisa sijainti Rukan kylän lähellä Kesäjärven rauhassa. Mieheni on houkutellut minua Pohjoiseen koko sen ajan, kun olemme tunteneet. Tarvittiin yksi pieni kummityttö ja minä pakkasin tavarat. Tähän mennessä olen vedonnut kylmyyteen ja huonoihin säihin. Nyt oli aika lähteä Kuopiota pohjoisemmaksi ja olihan se jo pelkän sivistyksen nimissä aika katsella Suomea laajemmin.

Säät suosi meitä, sillä aurinkoiset -10 asteen päivät tuntuivat paljon lempeämmältä kuin muutama pakkasaste ja merituuli Helsingissä. Kovalla pakkasella olisimme todennäköisesti kokeneet kollektiivisen mökkihöperöitymisen, mutta nyt pääsimme ulkoilemaan joka päivä. Lumipury päivänä suunnattiin Posiolle Pentikin mäelle, jossa oli upea keramiikkanäyttely ja hyvin kattava myymälä kahviloineen. Itsellä ulkoilut jäivät tällä kertaa vaunujen kärräilyyn ja lumikenkäretkiin, mutta mies ja vanhempi tytär pääsivät rinteeseen. Oli huikean hauska katsoa kolmipuolivuotiasta vauhtipäätä harjoittelemassa laskua. Pienet ihmiset ei osaa jännittää laskemista ja ketterä mimmi löysi tasapainon suksilla helposti. Aamupalalla katsottiin Yle Areenasta löytyvää hiihtokoulusarjaa Lumijengiä ja kuivaharjoiteltiin aurausta. Uuden opettelu on ollut niin äidille kuin tyttärelle helppoa tai sitten hermoja raastavaa. Näin se oli tälläkin kertaa. Mäki tultiin alas joko hienosti hymyssä suin tai manaten sukset, isä, talvi, äiti ja monot maan rakoon erittäin kuuluvalla äänellä. Lopputulos oli kuitenkin se, että tyttö haluaisi hypätä suksille uudemman kerran ja ensi kausi aloitellaankin hiihtokoulussa. Hiihtokouluun suuntaan minäkin, sillä lasku tauko on vierähtänyt reilusti yli kymmenen vuoden ja näenkin itseni jo rinteessä kynttiläkuusia halailemassa. On hyvä vähän verestää taitoja.

Luonto rauhoittaa

En arvannutkaan kuinka hyvää maisemanvaihto tekee ja miten mieli lepää luonnon helmassa. Lumiset kynttiläkuuset ja tunturimaisema auringossa on vain niin kaunis. Lumikenkälenkillä Oulangan kansallispuistossa oli ihana pysähtyä hiljaisuuteen, kuunnella lumen narinaa jalkojen alla ja korvissa jyskyttävää sykettä. Raitis ilma tekee hyvää ja luonnon rauha rentouttaa. Vaarojen kapuaminen ja kosken kuohunta sopi minulle hyvin tällä lomalla. Sen verran perisuomalainen olen minäkin, että yksi ihanimmista tunteista on se, kun ulkoilupäivän päätteeksi pääsee saunaan.

Mietin, että ehkä hiihtoloma asian ytimessä eli talviurheilussa on meidän juttumme. Suomesta löytyy kauniita kohteita ja kivoja rinteitä, reviiriä on helppo laajentaa muihin Pohjoismaihin ja mikäpä ettei Alpeille, jotka tekivät minuun vaikutuksen kesälomalla muutama vuosi sitten. Toki talvikohteet ovat sääolosuhteille herkempiä ja ilmastonmuutoksen myötä talven tulo Alpeilla on viivästynyt parilla viikolla ja lumivarmuus on heikentynyt.

Yksi rentouttavan loman salaisuuksia on se, että unohtaa kameran mökkiin, niin ei turhaan stressaa täydellisistä kuvaustilanteista. Täydellisille kuvaustilanteille on viime aikoina käynyt niin, että jollakin perheenjäsenellä on mennyt hermot ja näin on parasta pidättäytyä perfektionismista. Suomen talvimatkailu kaipaa mielestäni vielä pientä hienosäätöä ja kaipaisin matkailuyrittäjiltä huolellisempaa konseptointia siihen, mikä on suomalainen talvikohde? Kopioidaanko arkkitehtuuri Alppien ristikkotaloista, heitetäänkö väkeä rinteestä ravintolaan edullisella keskioluella ja karaokella ja onko joka paikkaan pakko päästä lumikelkalla, mutta ei jalan? Kokosin meidän matkalta elämyksellisiä ja ketjuista erottuvia matkailukohteita Lauran kesällä ideoiman #viehättäväkohde tagin alle.

Talven #viehättäväkohde suositukset

Tunnelmallinen majoitus Rukalla

Selailimme majoitusta Booking.comista ja yksi kohde erottui joukosta hyvällä hinta-laatusuhteella sekä ajanmukaisella sisustuksella. Chalet Oliverin Petit Oliver on kompakti 60 neliön huoneisto kelotalossa. Huoneistossa on yksi makuuhuone, sauna, parvi ja tupakeittiö olohuoneineen. Hyvin varusteltu keittiö oli loman pelastus, koska vauvan kanssa illalliselle lähtö ei houkutellut joka ilta. Keittiössä hauduteltiin poropaistit ja keitettiin retkikaakaot. Suuri helpotus oli myös pyykinpesukone ja kuivauskaappi, jolloin kotiin ei tarvinnut kuljettaa matkalaukullista likapyykkiä. Huoneisto oli remontoitu hiljattain ja kokonaisuus oli tunnelmallinen, kiitos pienien yksityiskohtien – taljojen ja yhtenäisten tekstiilivalintojen.

Käytännöllisyyden lisäksi omaa viihtymistä auttaa esteettisesti miellyttävä ympäristö. Tämä kohde oli onnistunut siinä, tumma selkeälinjainen sisustus sopi hyvin mökkiin ja taljoilla sekä tekstiileillä tunnelmasta oli saatu hiihtomajahenkinen. Se, että joku oli miettinyt kokonaisuutta edes hetken, teki mökistämme erilaisen ja vieraskirjaa selatessa vaikutti siltä, että kohteen varausaste on ollut hyvä. Tunnelmalla ja ylellisellä vaikutelmalla houkutellaan etenkin kansainvälisiä asiakkaita, mutta uskon myös suomalaismatkaajien vaativan mökkimajoitukselta muutakin kuin nuhjuiset lakanat ja haalistuneet verhot ikkunassa.


Laskulounas

Kun muut laski mäkeä, mä hankin hien pintaan työntämällä vaunut Rukan kylään. Vauvan allergioiden takia lounasvaihtoehdot olivat monessa paikassa rajalliset ja kylän ravintolatarjonnassa ketjuravintolat olivat vahvasti edustettuina. Hanko Sushin vieressä R U OK –hampurilaisravintola oli virkistävää vaihtelua kylän tarjontaan. Ravintola on sisustettu rouheasti laskuhenkeen. Yksinkertaiselta listalta löytyy neljä erilaista burgeria ja yksi lasten burger, mikä parasta joukosta löytyy vaihtoehto kasvisruokailijalle. Hampurilaisen kylkeen on valittavana kolmet erilaiset ranskalaiset ja dippi. Portobello hampurilainen oli erinomainen ja koska ravintola väittää valmistavansa Pohjois-Suomen parhaat purilaiset, niin kenties tämä oli Pohjois-Suomen paras vege-burgeri. Suosittelen siis lämmöllä kurvaamaan tänne Rukan eturinteestä.

Pikkukaupungin hotelli

Yövyimme yhden yön Torniossa ja paikalliset suosittelivat meille hotelli Mustapartaa. Kuvien perusteella hotelli oli näyttänyt mielenkiintoiselta ja hyvinkin persoonalliselta. Eikä kokemus paikan päällä tuottanut pettymystä. Monesti pikkukaupunkien hotellivalikoima koostuu Scandic- ja Sokos-ketjuista, joissa on hyvää on se, että tietää mitä saa ja kokemus on kaupungista toiseen lähes samanlainen. Oli ilahduttavaa törmätä Mustaparran kaltaiseen kohteeseen, jossa jokainen yksityiskohta oli mietitty tarinalle uskollisena.

Hotellin inspiraationa on ollut 1700-1800-lukujen vaihteessa Torniossa vaikuttanut Iisakki Mustaparta, joka uhmasi kauppaporvareita, vei laivoillaan tervaa Tukholmaan ja toi paluulastina ruokaa huonompi osasille. Hotellin sisustuksessa oli annos merimiesromantiikkaa antiikkilyhtyjen ja köydestä tehtyjen kaiteiden muodossa, ylellisyyttä suurina kristallikruunuina ja suurina sohvaryhminä sekä nykypäivää kaikissa hotellin perustoiminnoissa. Meidän nopeaa piipahdusta Torniossa helpotti myös hotellin yhteydessä ollut ravintola, josta sai herkullisen illallisen helposti.

Laadukkain aamiainen

Paluumatkalla teimme vielä pysähdyksen Jyväskylään, jossa yövyimme hotelli Versossa. Viimeisen yön yöpaikka tuotti meille hieman tuskaa. Oulun ja Jyväskylän välillä ei ole juuri sellaisia paikkoja, johon haluaisi majoittua perheen kanssa tai ylipäätään majoitustarjontaa. Päätettiin ajaa Torniosta pidempi matka ja pysähtyä yöksi Jyväskylään, ettei lasten unirytmi mene aivan sekaisin. Hotellia valitessa kiinnitin huomiota Versoon, jossa näytti olevan tasokas aamiainen ja riittävän isoja huoneita meidän porukalle. Superior-huone oli riittävän suuri nelihenkiselle perheelle ja vanhempi tytär oli innoissaan, kun sai aloittaa päivän kylpyammeessa polskien.

Aamiainen osoittautui maineensa veroiseksi. Viimeinen reissupäivä kelpasi aloitella raikkaasti sisustetussa ravintolassa, jossa raaka-aineiden laatuun oli panostettu. Kahvina oli ihana tummapaahtoinen luomukahvi, aamiaismehuna Ahvenanmaalaista omenamehua, leivän päälle kraavilohta ja sen kylkeen raikassalaatti. Munakasmestari teki annoksia toiveiden mukaan, mikä on melko harvinaista suomalaisissa hotelleissa. Ihanan rento aloitus päivälle.

Siinäpä meidän lomareissun makupaloja. Luulen, että tuo Pohjoisen lomailu saattaa sopia meille paremmin kuin Kanarian rannat etenkin, kun lapset hieman kasvavat. Jos nuorempi seuraa isosiskon jalanjäljissä on hänkin aktiivilomailija tyyppiä, joka viihtyy raittiissa ilmassa.

Vuoden vihaisin päivä

Harva liputuspäivä saa minua yhtä vihaiseksi kuin kansainvälinen naisten oikeuksien päivä. Pelkkä lähtökohta, että tarvitsemme tällaisen päivän muistuttamaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta on puistattavaa. En voi ymmärtää miksi toinen sukupuoli olisi toista parempi. Tämä postaus on kirjoitettu kärjistäen, osin vihaisena ja huolestuneena. Lupaan kirjoittaa taas jotain kevyempää sisältöä (ja muutakin kuin tulppaani kuvia) blogiin, mutta nyt on vain puhuttava suu puhtaaksi.

Henkilökohtaisesti en juuri nyt koe kärsiväni epätasa-arvosta. Olen työskennellyt naisvaltaisella alalla, edennyt sukupuolesta riippumatta, tullut kohdelluksi tasa-arvoisesti ja jos meillä kotitöiden jaossa on jotain epätasaisuutta, se johtuu puolisoni ja minun luonteen eroista, ei sukupuolesta. Olen saanut työskennellä upeiden menestyvien naisten kanssa ja saanut sellaisilta myös apua omalla urallani. Läheltä olen seurannut miten vaativissa tehtävissä yhdistetään perhe ja ura. Kiitän näistä esikuvista.

Oma kiukkuni kilpistyy yhteiskunnallisiin asioihin, naisten arvotukseen (tai sen puutteeseen) Suomessa, tyttöjen ja naisten asemaan kehittyvissä maissa. Kaikkeen siihen mitä ympärillä tapahtuu, sellaiseen mitä ei voi edes sanoiksi pukea. Suomi on sitoutunut YK:n Kestävän kehityksen sopimukseen, jossa tasa-arvon edistäminen ja naisten oikeuksien edistäminen on osa kokonaisuutta:

”Tavoitteena saavuttaa sukupuolten välinen tasa-arvo sekä vahvistaa naisten ja tyttöjen oikeuksia ja mahdollisuuksia. Tyttöjen ja naisten kouluttaminen, heihin kohdistuvan väkivallan ja syrjinnän lopettaminen sekä heidän mukaan ottaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon hyödyttää laajasti koko yhteiskuntaa.”

Globaalisti naiset ja lapset ovat suurimpia kärsijöitä köyhyydestä, konflikteista ja vainoista. Suomi on ollut monissa tasa-arvoon liittyvissä asioissa edelläkävijä, mutta meilläkin on ongelmamme: naiset saavat edelleen vähemmän palkkaa kuin miehet samasta työstä. Palkan lisäksi väittäisin, että naisen täytyy osoittaa osaamistaan ja pätevyyttään kahta kauheammin verrattuna mieheen –kiivetä askel kerrallaan ilman pikavoittoja.

Siinä missä miestä palkitaan perussuorituksesta matkan varrella motivointi mielessä, motivoidaan naista usein tekemään vähän enemmän, tsemppaamaan ja ylittämään itsensä, jonka jälkeen odottaa palkkio ja tämäkin hitusen pienempi kuin miehen vastaava. Kun se päivä viimein koittaa ja kova uurastus palkitaan ylennyksellä, pohtii nainen onko nyt tullut huijanneeksi kokonaista organisaatiota ja epäilee olevansa täysin soveltumaton koko hommaa. Naisen euro jää 80 senttiin. Tähän asetelmaan peilattuna minusta on aika naiivia, että työpaikan miehet jakavat polvillaan ruusuja naiskollegoilleen Naisten päivän kunniaksi. Mitä jos ruusujen sijaan tekisivät töitä yhtä kovasti kun naiset euronsa edestä? Se oli vähän kärjistetysti sanottu, mutta ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan.

Meillä on paljon tekemistä naisten ja tyttöjen arvostamisen parantamisessa. Olen kuvitellut syntyvän sukupuolen olevan aika samantekevä asia 2010-luvulla. Viime keväänä rakenneultran jälkeen huomasin, ettei sukupuolet taida sittenkään olla samalla lähtöviivalla. Olimme todella iloisia, että meillä on syntymässä terve tyttö ja sukupuoli oli meille ihan sama. Olimme ehkä hieman helpottuneita pikkusisaresta – tiedettiin vähän mitä tulossa on. Kevään ja kesän aikana kuulimme toinen toistaan pöyristyttävämpiä kommentteja:


”Mites sun mies ottaa asian, kun teille tulee toinen tyttö? Toivottavasti hän ei pettynyt…”

”Sun miehellä on onneksi hyvä ego ja pärjää tyttöjen kanssa.”

”Olisihan se kiva, että olisit saanut kalakaverin.”

”Te olette vielä nuoria, poikaakin ennättää vielä yrittämään.”

”Miehille on yleensä tärkeää, että saavat pojan ja moni toivoo ensimmäisen lapsen poika. Teille tulee sitten kaksi tyttöä.”

”Olisi se äidillekin tuki ja turva, jos olisi poika kasvamassa.”

”Tsemppiä vaan miehellesi, ei ole todellakaan helppoa elää kolmen omapäisen naisen kanssa.”

Niinpä. Tämä kommenttikimara on kuin suoraan 35 vuoden takaa, jolloin minä synnyin. Sukupuolilla ei ole väliä, mutta jotenkin se poikatoive kovasti nousee esille. On ihmisiä, jotka arvostavat enemmän poikalasta. Meille kumpi tahansa olisi ollut tervetullut.

Mä en ymmärrä, miksi poika olisi minulle suurempi turva kuin tyttö tai toisi isälle oman egon pönkitystä. Me asutaan kaupungissa, ei uudisraivaajina kivisen pellon laidassa, jossa fyysinen voima on turvaa. Meille ei ole myöskään avautunut se, miten tyttölapsi ei voisi olla kalakaveri tai miksi omasta lapsesta ylipäätään pitäisi kasvattaa kalakaveria? Pahinta tässä on se, että yli puolet noista kommenteista on tullut alle 40-vuotiailta naisilta. Asenteet elävät vahvasti jossakin syvällä, ehkä ne kumpuavat niistä malleista mitä me ollaan lapsuuden kodista saatu.

Lasten kasvatuksessa olen huomannut, että oletamme tyttö- ja poikalapsien olevan tietyn tyyppisiä jo syntymästä lähtien, eikä nähdä niitä harmaita alueita. Pojan toistellaan olevan potra ja tomera, tytön taas siro ja kiltti! Päättäväinen tyttö on hankala ja ujo poika on mammanpoika. Näitä samoja oletuksia vilahtelee välillä työelämässäkin.

Me ohjataan tytöt ja pojat omiin kasvulaareihinsa jo päiväkoti-ikäisenä. Jo kolmevuotiaalle tytölle tanssia on pidetty sopivampana harrastuksena kuin jalkapalloa, vaikka tytölle itselleen kumpikin on yhtä mieluisaa puuhaa. Tanssitunnille ilmestyvä poika on puolestaan ihmetys, samoin kuin se päiväkodin sankari, joka haluaa pukea pinkin haalarin Batman-pipon kanssa. Ensimmäinen askel sukupuolten väliseen tasa-arvoon on se, että me annetaan lapsille kasvurauha ja tarjotaan erilaisia malleja olla nainen, mies tai jotain siltä väliltä. Antaa sukupuolten näkyä kasvatuksessa, mutta ei kasvateta näitä pieniä liian ahtaassa kasvulaatikossa.

Palkkauksen lisäksi YK-liiton tilastoissa korostuu toinen suomalainen epäkohta, seksuaalinen häirintä. Nämä kummatkin mielestäni pohjaavat siihen, että sukupuolia ei arvosteta samanarvoisina. Suomalaisnaisista 71 prosenttia kertoo kokeneensa seksuaalista häirintää täytettyään 15-vuotta, Euroopan unionin jäsenmaiden keskiarvo on 55 prosenttia. Metoo-liikkeelle on tilausta täällä.

Olen miettinyt millaista käyttäytymistä minä tai ystäväni ovat saaneet kokea. On tyttöoppilaille flirttailevaa ala-asteen opettajaa, 12-vuotiaan kaula-aukoon tiiraavaa sukulaisukkoa, lähentelevää valmentajaa, läähätyspuheluita, kouriva esimies ensimmäisessä kesätyöpaikassa, poikajoukkojen huutelua kadulla, lähentelyä ja sopimattomia ehdotuksia työpaikalla ja lukemattomia käpälöintejä baareissa. Kaikki edellä mainittu on tapahtunut ilman omaa aloitetta ja tämän luettelon taakse piiloutuu hyvin härskejä tarinoita. Jälkikäteen ajateltuna noihin tarinoihin liittyy tyyppejä, joilta olisi pitänyt potkaista pallit alta jo vuosia sitten. Jos häirinnästä on tohtinut puhua, on se kuitattu tyyliin ”poiat poikia” hymähdellen.
Toivoisin, että omien tyttöjen ei tarvitsisi kokea tällaista käyttäytymistä vastakkaisen sukupuolen osalta, mutta niin kauan kuin ”poiat on poikia” luulen, että häirintää tulee esiintymään niin kouluissa, harrastuksissa, töissä ja kadulla. Samaan aikaan olen toiveikas, sillä tiedän millainen naisjoukko tyttärien ikäisiä poikia kasvattaa.

Tänä naistenpäivänä mietin erityisesti myös turvallisuutta ja vapautta liikkua. En pidä siitä, että nykyisin minua pelottaa liikkua iltaisin kaupungilla tai vilkuilen yksin kulkevia miehiä tuimalla katseella. Ei se ole varmasti mukavaa miehillekään. Kahden tytön äitinä Oulun tapahtumat ja muut otsikot lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista pelottavat. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole suinkaan uusi ilmiö, ja joka päivä Suomessa annetaan neljä tuomiota lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Näiden tuomioiden lisäksi on joukko tapahtumia, joista vaietaan. Suurin osa uhreista on tyttöjä. Tapaukset ovat aina vain kammottavampia ja poliittinen keskustelu tuntuu olevan irtopisteiden keräilyä ja todellisten toimien puutetta.

Voiko minun tytöt kulkea vapaasti ja turvallisesti koulusta harrastuksiin ja sieltä kotiin? Voinko luottaa harrastuksissa oleviin aikuisiin, täytyykö meidän viikoittain urkkia keskustelut henkilökohtaiset keskustelut tyttären puhelimesta? Minkä ikäiselle meidän täytyy kertoa, etteivät kaikki aikuiset ole hyviä?

Kaikkineen tämä aihe on sellainen, johon sanoja ei tahdo löytyä. Se on niin väärin, että tällaista tapahtuu ja pelkällä pelolla jo rajoitetaan tasa-arvoa. Toivon, että saisin kasvatettua kasvatettua tytöille sellaisen terveen itseluottamuksen, etteivät he kaipaa imartelua ja kehuja tuntemattomilta. Tällä tarkoitan sitä, että tytöt tietäisivät olevansa juuri niin kauniita, fiksuja, upeita ja taitavia, eikä heidän upeus ole riippuvainen kenenkään kehuista tai haukuista. Samaan aikaan toivon, että luottamus meidän välillä säilyisi, eikä ole mitään niin kipeää asiaa jota ei voisi äidille tai isälle kertoa.

Naistenpäivä ja tasa-arvosta puhuminen on myös poikien ja miesten etu. Tasa-arvosta puhuminen vapauttaa poikia kuluneista roolimalleista,ja opettaa kuinka me ihmiset ollaan lähtökohtaisesti ihan saman arvoisia. Kylän kovin kolli ei ole se kadulla tyttöjen perään viheltelevä pepulletaputtelija, vaan se joka osaa käyttäytyä ja olla oma itsensä niin miesten kuin naisten kanssa.

Entä ne ruusut, meidänkin perheen yrityksissä jaetaan ruusut naisasiakkaille. Sen takia, että jokainen ruusu mikä tänä perjantaina katukuvassa vilahtaa muistuttaa, että meillä jokaisella on tehtävää tasa-arvon edistäjänä. Olkoon ruusut mielenosoitus naisten arvostuksen puolesta. Itse ajattelin laittaa ruusurahat Naisten Pankille ja tukea naisten kouluttautumista kehitysmaissa.

Yksi monien joukossa

Tästä postauksesta on tehty versiot huonona ja hyvänä päivänä. Näistä julkaisen sen hyvänä päivänä tehdyn, koska toivo ja optimistisuus pukevat minua paremmin. Ainakin äidit ruudun sillä puolella tietävät, kuinka yksinäistä vauvavuoden aikana voi aika ajoin olla. Se on aivan oma yksinäisyyden muoto ja vanhempia sukupolvia kuunnellessa epäilen sen myös jättävän pitkäaikaisen jäljen tunnemuistoihin. Äitiyteen liittyy niin paljon asioita, joita on vaikea pukea sanoiksi ja tämä on yksi hankalimmista.

Vauvavuoden yksinäisyys on sekoitus vastuuseen kasvamista ja neuvottomuutta uuden edessä, pelkoa omasta riittävyydestä ja aivan puhtaasti sosiaalisen seuran kaipuuta. Itse yllätyin, että toisen lapsen kohdalla koen olevani niin yksin lapsen kanssa. Esikoinen ottaa täysin isänsä huomion ja minulle jää entistä suurempi vastuu vauvasta. Aivotyöläisenä avotoimistossa työskennelleenä olen viime vuosina täyttänyt sosiaalisten suhteiden kaipuuni suurelta osin töissä, parhaiden työkavereiden joukossa, ja töistä kotiin jääminen jätti suuren aukon päivittäiseen kanssakäymiseen. Omalla kohdalla seinät tuntuivat kaatuvan niskaan yhtenä tammikuisena lumipyrypäivänä, kun tarvoin yksin nilkkoja myöten lumessa, itse flunssassa ja vauva vaunuissa rota-rokotteesta sairastuneena vatsakipuja kiljuen. Jalat huusivat maitohapoilla ja kengät lipsui pakkaslumessa.

Vastaan käveli pitkä letka vaunulenkkeilijöitä ja minusta tuntui, että minulla on puhelimessa yli viidensadan ihmisen puhelinnumero, mutta ei ketään kenelle voin soittaa. Mä olen väsynyt ja yksin, niinpä vaihdoin tien puolta. Koska mikäpä olisi säälittävämpää kuin vaunuja työntävä itkevä äiti, joka käytännössä meinaa hajota hankeen. Letkallinen vaunuilijoita jatkoi matkaansa tien toisella puolen, josta puheen sorina kaikui kauas. Edellisestä vauvavuodesta viisastuneena olen oppinut, että hankalinkin yö tuo tulleessaan uuden päivän ja uusi päivä on uusi mahdollisuus.

Aamulla mietin, että jäänkö tähän yksinäisyyteeni piehtaroimaan ja katkeroitumaan, kun kaikki sosiaalinen elämä tuntuu tapahtuvan juuri siellä missä minä en ole. Teenkö itse tästä vauvavuodesta ankean, kun lapsi sitä ei tee. Hieronko lisää suolaa haavoihin ja vakuutan itselleni, ettei aikuisena saa uusia ystäviä, vaan kaikki ystävyyssuhteet olisi pitänyt muodostaa jo peruskoulussa. Vauvakin nauroi mulle ja Whatsupissa vilkkui lukemattomia viestejä. Kaikki ne ihmiset, jotka olivat kuuluneet elämääni muutama kuukausi sitten, olivat edelleen elämässäni joskaan eivät arjessani. En mä ehkä ollut yksin, mutta minusta tuntui, etten kuulu mihinkään joukkoon.

Päätin, että nyt on sopiva hetki niellä oma ylpeytensä. Aloitin sen äärimmäiseltä epämukavuusalueelta ja ilmoitin vauvan muskariin. Jos minulla ei ole juuri tällä hetkellä aikaa iltamenoille, niin päivisin pääsen vallan mainiosti liikkumaan ja esikoisen kohdalla muskaripäivät olivat hyvää vaihtelua niin äidille kuin lapselle. Vaikka en kaipaa kertausta loputtomista päivärytmi-, uni- ja vaippakeskusteluista, tekisi kaltaiseni seura hyvää.

Muskari-ilmoittautumisen jälkeen naputtelin Facebookiin kirjainyhdistelmän MIB eli Mothers in Business. Nopeasti mieleen alkoi palaamaan äitiysloman iloisempi puoli ja mahdollisuus tavata samanhenkisiä ihmisiä sekä inspiroitua. Mothers in Business on urasuuntautuneiden äitien verkosto, joille työn ja perheen yhdistäminen on luonnollinen osa arkea. Edellisellä äitiyslomalla Mibiläisyys oli jäänyt pintaraapaisuksi, mutta minulla on ollut vahva tunne siitä, että tämä voisi tarjota ratkaisun orastavaan mökkihöperyyteen. Nopeasti kalenteriin alkoi tulemaan kiinnostavia tapaamisia ja tilaisuuksia. Nämä tilaisuudet ovat sellaisia, joissa olisin halunnut käydä jo töissä ollessa, mutta aikaa ei koskaan jäänyt.

Vaikka Mother’s in Business selailu lähti puhtaasti sosiaalisista tarpeista, on se tuonut lyhyessä ajassa uskomattoman inspiroivia kohtaamisia ja keskusteluja. Tuntuu, että nyt on hyvä ainekset koossa siihen, että tällä äitiyslomalla voin kehittää omaa osaamista ja aidosti miettiä omaa osaamistani. Itse koen, että äitiysloma antaa hyvät mahdollisuudet kehittää omaa osaamista ja verkostoja. Äitiysloman kaltaista taukoa työelämään saa harvoin, joten jos energiaa ja intoa riittää kannattaa se hyödyntää. Tämän toki mahdollistaa pienen nelikuisen tytön hyvät unen lahjat ja kiinnostus muita ihmisiä kohtaan. Tytön kanssa on helppo osallistua tilaisuuksiin ja muskari taitaa lopulta palvella enemmän vauvaa kuin äitiä tai ainakin äidin laululle voi kikattaa viikosta toiseen.

Päätös niellä oma ylpeys ja sanoa ääneen, että seura tekisi hyvää, on jo nyt tuonut uusia ja vanhojakin ihmisiä elämään. Vuosien tauon jälkeen on tullut tavattua ihmisiä vuosien takaa ja muistutettua itseä siitä tärkeästä opista, että ystävyyssuhteet voivat olla tauolla kunnes taas tavataan vaikka samassa elämäntilanteessa. Uusia ihmisiä tavatessa on puolestaan ollut parasta huomata, että en ole tässä tilanteessa yksin ja on olemassa niitä saman kaltaisella arvomaailmalla varustettuja äitejä, jotka jakavat tätä elämänvaihetta. Tekee hyvää jakaa ilo näistä pienistä lapsista ja ihmetellä kasvua, mutta muistaa myös toinen puoli omasta itsestä.

Minun paikkani ei ehkä ollut siinä tammikuisessa vaunuletkassa, vaan jossakin muualla, missä seura tuo parhaat puolet esiin. Voisin särmätä päivät pitkät kotia ja pyyhkiä kodin nurkkia, mutta välillä tekee hyvää lähteä ihmisten ilmoille ja tuulettaa päätään, silloin ne kotipäivätkin maistuvat. Uusien ihmisten kohtaaminen oli hyvä muistutus siitä, että tämäkin vauvavuosi on juuri niin hyvä kuin itse haluan, ainakin siltä osin kun pystyn asioihin vaikuttamaan. Äitiyttä ei tarvitse suorittaa yksin tiettyä kaavaa noudattaen, vaan olla yksi monien joukossa.

Kukkasia päiväänne ja pidetään sydän auki uusia ihmisiä varten.

Toisen lapsen kanssa

Lähes kolme kuukautta sitten meidän perheeseen tuli yksi viehättävä tyttö lisää ja sen jälkeen olemme opetelleet elämää tällä uudella kokoonpanolla. Päivät ei ole kaksosia tässä elämänvaiheessa ja ääripäät ovat melkoisia. Yhtenä päivänä elämää kuvaavin sana on kaaos ja toisena harmonia, niiden väliin mahtuu monta erilaista versiota arkipäivästä. Se mikä on täysin erilaista kahden lapsen kanssa, on ajankulku. Päivät ja viikot vain kuluvat nopeammin.

Tätäkin postausta olen kirjoittanut viikkoja, koska en ole saanut kirjoittaa tätä loppuun keskeytyksettä. Aina kun olen lukenut lähes julkaisuvalmiin tekstin läpi jokin asia on muuttunut täysin ja saan kirjoittaa tekstin uudestaan. Koska postauksesta tuli pitkä ja poukkoileva yritin jäsentää sitä päälimmäisiin tunteisiin.

Kuvituksena on taitavan Kirsi Hiekkarinteen ottamat kuvat vauvasta. Raaskin julkaista muutaman ihanan kuvan blogin puolella.Oli ihana saada Kirsi kuvaamaan meitä kuten esikoisenkin kohdalla. Kuvaaminen on taito, mutta näiden pienten kuvaamisessa vaaditaan hyvää silmää lasten kanssa ja taitoa käsitellä pieniä malleja, sen Kirsi taitaa.

Haikeus

Yhtenä voimakkaana tunteena viime viikkoina on ollut haikeus, mikä liittyy lapsien kasvuun ja siihen, kuinka tämä aika lopulta kuluu niin nopeasti. Vauvan odotus ja syntymä konkretisoi tätä haikeutta monella tapaa. Mielessä pyörii, miten nopeasti pienestä vauvasta kasvaa esikoisen kaltainen itsenäinen ja omat ajatuksensa omaava pieni neiti. Odotusaikana mietin toisinaan helpottuneena ja toisinaan haikeana, että tämä on todennäköisesti viimeinen kerta kun kasvattelen vatsaani ja näinpä niin raskaus kuin vauvan ensiviikot ovat hyvin ainutlaatuisia.

Vauvan synnyttyä kurkkua kiristävä haikeus liittyi esikoiseen, tuntui kuin vauvan myötä olisin pakottanut esikoisen kasvamaan taas hieman isommaksi. Samalla podin jonkinlaista ikävää, kun vauva konkreettisesti tuli minun ja esikoisen väliin ottamaan oman tilansa. Vauvan syntymä on kriisi esikoiselle sekä äidin ja esikoisen suhteelle. Viikkojen aikana olen huomannut, että esikoinen kyllä ottaa huomionsa hyvällä tai pahalla ja pitää huolen eduistaan. Minun tehtäväni on vain tasapainoilla näiden kahden välillä ja antaa tilaa kummallekin.

Haikeus ei ole ainoastaan negatiivinen asia, vaan tunne joka kannustaa elämään hetkessä ja myös arvostamaan melko kuluttavaa ajan jaksoa, suukottamaan ja silittämään pienokaisia. Kuopuksen kanssa olen ollut huomattavasti kärsivällisempi, ottanut vaiheen kerrallaan ja antanut aikaa pienen ihmisen kasvun ihmettelyyn. Kuivin silmäkulmin en varmasti tule pakkaamaan vauvan tavaroita seuraavalle käyttäjälle. Kaiholla huomasin jouluna, ettei unet maistukaan enää yhtä hyvin sylissäni kuin kuukausi sitten ja mielessäni kiitin, että maltoin pyhittää marraskuun sylittelyyn ja Netflix-maratoniin sen lomassa.


Kertaus

Kertaus on opintojen äiti myös lasten kanssa. Arki on helpompaa, kun lapsen hoito tulee selkärangasta ja äitinä osaa lukea hiljaisia signaaleja jo aikaisemmin. Itkuja kuuntelee kokeneemmalla korvalla ja vatsaongelmiinkin löytyy paniikin sijaan ratkaisuja. Kokemus tuo myös perspektiiviä ja luottamusta siihen, ettei haastavinkaan vaihe kestää ikuisesti, päinvastoin kerratessa aika menee siivillä ja vastasyntynyt kasvanut hymyileväksi vauvaksi, joka jäntevästi harjoittelee kääntymisiä ja kikattelee kutituksille.

Väittäisin, että kokemus on tuonut minulle paljon varmuutta ja varmuus puolestaan rentoutta.

Toisen lapsen kanssa olen miettinyt sitä, että kuinka vauvanhoidon taito ja hiljainen tieto on ennen kulkenut mutkattomammin sukupolvelta ja sisaruksilta toisille perheyhteisöjen ollessa tiiviimpiä. Tänä päivänä sisarellista tukea toki paikkaavat ystävät, perhekahvilat ja sosiaalisen median monet vertaistukiryhmät, joita löytyy niin imetykseen, allergioihin ja ruokavalioihin liittyen. Joitakin asioita on kuitenkin vaikea kysyä virtuaaliselta yhteisöltä ja esikoisen kohdalla ei välttämättä edes osaa ajatella vauvan vatsaongelmien johtuvan omasta ruokavaliosta. Itse koen, että pelkän neuvolan tuen varassa olisin ollut välillä aika pulassa ja olen puolestani yrittänyt pistää kaiken hiljaisen tiedon eteenpäin.

Kädettömyys

Ainakaan alkuun kaksi ei mene samalla vaivalla kuin yksi. Kertauksen tuoma helppous on ollut tarpeen, koska esikoinen opettelee rooliaan isosiskona. Tämä tuo oman mausteensa jokaiseen päivään ja lehmän hermot olisi nyt kysyttyä tavaraa meillä. Pitkän pinnan lisäksi viime viikkojen aikana tässä taloudessa on podettu akuutisti vajausta aikuisista käsipareista. Vauva on ottanut paikkansa lähinnä äidin sylistä, mikä tarkoittaa yhden aikuisen vajausta huushollauksen parissa.

Olin autuaasti ennättänyt unohtamaan kuinka vauva sitoo niille sijoilleen ensi viikoiksi. Vaikka itse pystyisin unohtamaan muut hommat ja istahtamaan sohvan nurkkaan Netflix ja äänikirjat seuranani, tämä ei luonnollisesti sovi esikoisen agendaan. Samalla kun vauva äidin pistää parkkiin illan mittaiselle maitomaratonille ja puoliso yrittää tehdä ruokaa koko perheelle, kääntää esikoinen oman huoneensa ympäri ja tyhjentää mielenosoituksellisesti kirjahyllynsä kaikista kirjoista ja heittää kohtauksen päätteeksi koiraa Barbilla. Kuopuksen päiväunilta liikenevä aika onkin mennyt edellisillan tuhoja korjaillessa. Parhaimmillaan esikoinen on sekoitellut imetyshetken aikana vehnäjauhoista, kardemummasta ja käsidesistä nukeilleen maittavan lounaan ja kattanut sen ruokapöydän äären. Tällöin ei tiedä itkeä vai nauraa esikoisen loputtomalle luovuudelle ja taidolle edistää ideoitaan käytäntöön.

Standardeja kodin siisteyden osalta on täytynyt tarkastella uudestaan ja Woltin lähetit osaavat varmasti jo reitin meille, sen verran illallisapu on löytynyt siitä osoitteesta. Osan viikosta esikoinen käy hoidossa, kuten ennenkin ja tämä on ollut pelastus kaikille meille. Vanhempi lapsi saa ikäistään seuraa ja tekemistä, jota en varmasti pystyisi tarjoamaan samassa määrin vauvan kanssa. Vauva puolestaan saa äidin jakamattoman huomion edes hetkeksi.

Hauskuus

Myönnetään, että pikkulapsiarki on aika kuluttavaa ja väsymys on melkoinen. Mutta silti elämässä on paljon enemmän hymyä ja naurua, kun nämä kaksi ovat tulleet meidän perheeseen. Haluaisin ajatella, että nämä raskaimmat vuodet säilyvät mielessä positiivisena ja rakkauden täyteisenä. Yritän ottaa kuvia ja videoita, että ylipäätään muistan tämän ajan. Kännykkään kirjaan esikoisen sutkautuksia ja nyt myös kuopuksen virstanpylväitä, sillä eihän kukaan ole muistanut hankkimaan hänelle omaa vauvakirjaa johon näitä koottaisiin. Esikoisella näitä vauvakirjoja oli kaksi, joten nuoremmalle täytyy hankkia omansa pian.

Rakkaus

Esikoisen syntyessä kuvittelin, että mikään ei voi olla koskaan niin rakas kuin hän. Pohdin jo ennen toisen lapsen syntymää, onko mahdollista tuntea samanlaista rakkautta toistamiseen. On. Aivan samalla lailla toiseen lapseen rakastuu kuin ensimmäiseen ja lapset vievät sydämen. Toista lasta ehkä oppii rakastamaan sallivammin ja antaa hänen olla juuri sellainen kuin on, esikoisen kohdalla saattaa olla enemmän oletuksia ja epärealistisiakin odotuksia.

Uudenvuoden kynnyksellä olen kiitollinen, että olen saanut nämä kaksi elämääni ja tämän vuoden tärkeimpiä kysymyksiä on se millaista arkea tulemme elämään, kun töihin paluu aikanaan koittaa. Miksi mietin jo nyt tällaisia asioita? Juuri sen takia, että aika kuluu nopeammin kuin uskoisikaan.

Kauniin ja kohtuullisen joulun opetuksia

Tämä joulu on erityislaatuinen. Pienelle vauvalle tämä on ensimmäinen joulu ja meille muille ensimmäinen nelihenkisenä perheenä. Vauvalle jää tästä joulusta muistiin valokuvia ja ehkäpä joku lahja. Isosiskolle tämä joulu saattaa olla juuri se ensimmäinen, jonka hän muistaa lopun ikänsä. Omalla kohdalla kaikki taltiointi tästä joulusta saattaa olla tarpeen, koska univaje painaa jo hieman harteilla.

Millaisia muistoja haluan tyttärilleni antaa ja millaisia perinteitä nyt luomme perheeseen? Kohtuus on mielestäni hyvä ohjenuora joulun opiksi ja Modernisti Kodikas-blogin Kertun haastamana pohdin nyt kaunista ja kohtuullista joulua.

Minusta tuntuu, että hyvä joulumieli syntyy vähitellen joulua tekemällä eikä turboahdettuna muutaman päivän suorituksena. Tämä pätee niin joulukoristeisiin, lahjoihin kuin ruokiinkin. Joulu kaikessa runsaudessaan on melkoinen setti sulateltavaksi niin aikuiselle kuin lapselle. Valoja, värejä, makuja ja ihmisiä koettavaksi koko vuoden edestä. Joulun lämpö ja valo on mielestäni parhaimmillaan kuin sen jakaa pidemmälle ajalle.

Tunnelman luominen on minulle tärkeää ja olen aina halunnut tehdä meille kauniin joulukodin. Koristeiden suhteen noudatamme varsin maltillista linjaa, ikkunoihin laitetaan tähtiä, kynttilöitä ja valoja ripustellaan harkiten ympäri kotia. Kukat ja havut korvaavat säihkettä, tekstiilit vaihdetaan hieman pehmeämpiin sävyihin. Luonnollisista materiaaleista tulee mielestäni kaunis tunnelma ja minusta on ihanaa, kun ajan kanssa hankittuihin koristeisiin liittyy myös oma tarina.

Aikaisempina vuosina olen loihtinut kodin jouluilmeen muutama päivä ennen aattoa. Loihtia on aivan liian ruusuinen sana kuvaamaan säntäilyä kodinhengettärenä pistoksissa. Nyt olen ottanut koristeita esille vähitellen ja joulukukkiakin on ennätetty jo vaihtamaan tuoreempiin – näin tunnelmasta voi nauttia koko pimeän ajan ja voi välttää viimeisen viikon suorittamisen kodin somistamisen merkeissä. Ehkäpä tällä keinolla vältetään myös koristeluähky.

Maltillisuutta ja kohtuutta olen yrittänyt opettaa myös tyttärelle. Joululahjojen osalta emme halua hukuttaa häntä paketteihin ja opettaa, että jouluna kaikkialla eletään yltäkylläisyydessä. Tytöt saavat meiltä yhden vaatelahjan ja yhden isomman lelulahjan. Näissäkin lahjoissa olen pyrkinyt noudattamaan samoja periaatteita kuin muutenkin – en hakua kääriä joululahjapakettiin lasten valmistamia tuotteita. Vaatteet hankin mahdollisimman laadukkaina ja kotimaisina mikäli tämä on mahdollista. Etenkin nyt kun vaatteille on kasvamassa toinen käyttäjä, ei kirpaise maksaa hieman enemmän vaatteesta, jos se kestää toiselle käyttäjälle. Lelut puolestaan hankitaan lapsen lähtökohdista, niin että ne ovat niitä mitä he ovat toivoneet – kertakäyttöistä muoviroskaa ei hankita. Tytär sai koota lelukirjasta toiveensa ja ilahduin huomatessani, että kärsivällisen selailun tuloksena on noin viisi varsin selkeää toivetta.

Aikuisten lahjoissa olen jo vuosien ajan kiinnittänyt huomiota lahjojen kotimaisuuteen ja suosinut aineettomia lahjoja. Omista periaatteista lahjojen antajana olen kirjoitellut tässä postauksessa. Lahjan arvo ei ole itseisarvo vaan ajatus. Lahjojen antaminen on ihanaa, kun niissä on joku ajatus ja lahjan antaja on edes hetken ajatellut sen saajaa.

Lapselle olen myös halunnut opettaa, että kaikilla ei ole samanlainen joulu kuin meillä ja opettaa myös antamaan toisille. Joulukuun alussa kävimme tyhjentämässä säästöpossun, josta suurin osa laitettiin säästöön, yhdellä osalla hän sai valita jonkun lelun itselleen ja toisen lelun ikäiselleen lapselle. Tämä lahja käytiin viemässä Toivelahja puun alle, josta joku lapsi saa sen. Kerroin tyttärelle, että tämä voi olla sen lapsen ainoa lahja ja tuo kovasti iloa, jonkun jouluun.

Halusimme panostaa tänä vuonna tyttären tonttukalenteriin, jotta se tuo hänelle kaipaamaansa huomiota nyt vauvan ollessa tuore tapaus. Tonttukalenteriin on piilotettuna päivittäin viesti tontulta ja tonttu on piilotellut aarteitaan ympäri asuntoa. Joskus kalenterista on paljastunut marjapohjaisia karkkeja, toisena aamuna Ryhmä Haun hahmo, mutta paljon myös yhdessä tekemistä ja askartelua. Tonttu on esimerkiksi piilotellut tyttärelle uudet pinnit muskararin joulujuhlaan tai meille lumihiutaleiden tekoon tarvittavat materiaalit ja liput Hoplopiin.

Kalenterit sun muut vaativat hieman vaivaa ja ajankäyttöä, mutta niistähän ne muistot syntyvät. Mä haluaisin, että tyttäreni oppivat iloitsemaan koko joulun ajasta sen sijaan, että kaikki odotukset ovat aattoillan lahjasadossa. Toivoisin myös, että he muistaisivat yhdessä tehdyt asiat eikä stressaantuneena suu viivana tiuskivaa äitiä.

Näillä periaatteilla on tehty meidän perheen kaunis ja kohtuullinen joulu. Vanhempi tytär on aloittanut nyt joululoman hoidosta ja keskitymme joulupuuhailuihin yhdessä. Saattaa olla, että tilaisuuksia blogin päivittämiseen siunaantuu vasta ensi vuoden puolella, mutta seurailkaa Instagramin puolella meidän puolella, meidät löytää tämän linkin kautta.