Olemisen sietämätön keveys

Tällä viikolla se alkoi. Äitiysvapaa. Loma, johon olen laskenut päiviä joulusta lähtien, ja jota puoli vuotta sitten odotin herkeämättä, ja jota kuukausi sitten vartoin taas pelon sekaisin tuntein. Osasin jo odottaa, ettei vuoden mittaisen vapaan alku käynnisty ilosta tasajalkaa pomppien, vaan melkoisen ristiriitaisin tuntein. Ajattelin, että tästä postauksesta tulisi haikeampi ja tätä naputellessa kastelisin koneen näppäimistön kyynelin. Vaan toisin kävi.

Samalla, kun äitiysloman alkuun liittyy kovasti iloista odotusta ja lupa ottaa rennosti ihan vain rauhoittuen, on se myös haikeaa aikaa. Tuntuu kuitenkin siltä, ettei näille negatiivisille tunteille anneta kovasti sijaa yleisessä keskustelussa, sen sijaan toivotetaan iloista äitiyslomaa ja käsketään nauttimaan. Omasta olemisesta nauttiminen ei kuitenkaan käy käskien, vaan rauhoittuen ja ollessa sinut vallitsevan tilanteen kanssa.



Mistä se haikeus sitten tulee? Omalla kohdalla arvelen syynä olevan tyhjä olo, jonka taustalla on irtautuminen työarjesta. Viimeiset vuodet ovat menneet tiiviisti työn parissa ja näinpä työstä on tullut se, jolla myös määritän itseäni. Hektinen, tiivistahtinen työ, jonka sisältö palkitsee ja haastaa aina ylittämään itsensä. Työ, joka on pahimmillaan vienyt yöunet ja nostanut kyyneleet silmiin. Työ, jossa on kehittynyt luovimaan, puremaan hampaita yhteen ja välillä iskemään nyrkkiä pöytään. Sellainen työ, josta monta vuotta haaveilin ja, jossa mikä tahansa on mahdollista. Kalenterin varaukset piipauksineen ovat juoksuttaneet arkea ja ilman tuota piiskuria olo on vapaa, mutta samaan aikaan tyhjä ja tarpeeton. Isoimman virheeni viimeisen vuoden aikana olen tehnyt siinä, että työn rinnalla olen unohtanut oman vapaa-ajan ja sen, että välillä pitäisi ladata akkuja ja ottaa aikaa myös itselle. Se on virhe, jota en haluaisi enää koskaan toistaa.

Tulevaa on vaikea ennustaa ja vielä on mahdotonta sanoa, millainen arjen juoksuttaja meille tulee kesän aikana. Siinä missä työssä pidin pallot ilmassa, ei minulla ole mitään käsitystä miten onnistun pyörittämään arkea esikoisen kanssa. Työn suhteen tiedän tarkkaan millainen ammattilainen olen, mihin pystyn ja mitä osaan? Äitinä tulen aloittamaan ihan nollasta ja siinä missä pikkuinen opettelee elämää, opettelen minä ihan uutta tehtävää. Samalla, kun luopuu siitä tutusta hektisestä arjesta, astuu johonkin ihan uuteen. Ketäpä ei moinen kauhistuttaisi?


OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Silloin, kun uusi pomo ilmoitti tulostaan, olin ennättänyt tekemään blogiin pari postausta. Taustalla blogin perustamisessa oli ajatus, että ottaisin aikaa itselleni. Ajattelin, että ennättäisin miettimään blogin kohtaloa moneen kertaan ennen vauvan syntymää. Ensimmäinen ajatus oli se, että lapsi ei tulisi näkymään blogissa mitenkään – ei rivienvälissä eikä edes hiuskiehkuran verran. Kyseessä on kuitenkin erittäin iso elämänmuutos, ainakin minun mielestäni parhaimpiin blogeihin kuuluu tietty annos henkilökohtaisuutta. Miten siis pitäisin blogin aitona ja salaisin yhden perheenjäsenen. Ei huolta blogista ei tule mammablogia, vaan äitinä olemisesta tulee osa elämäntyyliäni ja tämän takia blogiin tulee oma alaotsikko tähän teemaan liittyville asioille. Lapsen yksityisyyttä pyrin vaalimaan parhaani mukaan. Se mitä tästä teemasta aion tuoda esille, on niitä asioita ja neuvoja, joita olen itse oppinut matkan varrella. Jospa niistä olisi apua jollekin kaltaiselleni, joka painii samojen kysymysten parissa ja voi sitten välttää seikkailun Vauva.fi –keskustelufoorumille.

Ja mitä siihen tyhjään oloon tulee, toivon blogin antavan myös minulle vertaistukea ja hieman toisenlaista sisältöä päiviin. Koska osa päivistä tulee menemään ihan usvassa, on hyvä että tämä tärkeä elämänjakso tulee jossakin määrin raportoitua jonnekin – sehän blogien alkuperäinen idea on ollut, toimia päiväkirjana. Kokeneemmat kertovat, että tämä on se vaihe elämästä mikä vilisee ohi silmän räpäyksessä ja haluaisin saada edes osan muistoista talteen.

Mites se äitiysloma on tähän mennessä mennyt? Oikein hyvin, kiireisesti kotia järjestellen, ystäviä tavaten, uuden pomon tavaralogistiikkaa koordinoiden ja alkukesästä nauttien. Kyllä tämä tästä. Tähän voi tottua.

Muuten kuvituksena on yhdet ensimmäisistä äitienpäiväkukista muutaman viikon takaa. Vaaleanpunaista hattaraa, sitähän elämä nyt on. Mitäs luulette, jaksatteko sitä hattaraa vai joko olisi itsesensuurin aika?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *