Vuoden vihaisin päivä

Harva liputuspäivä saa minua yhtä vihaiseksi kuin kansainvälinen naisten oikeuksien päivä. Pelkkä lähtökohta, että tarvitsemme tällaisen päivän muistuttamaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta on puistattavaa. En voi ymmärtää miksi toinen sukupuoli olisi toista parempi. Tämä postaus on kirjoitettu kärjistäen, osin vihaisena ja huolestuneena. Lupaan kirjoittaa taas jotain kevyempää sisältöä (ja muutakin kuin tulppaani kuvia) blogiin, mutta nyt on vain puhuttava suu puhtaaksi.

Henkilökohtaisesti en juuri nyt koe kärsiväni epätasa-arvosta. Olen työskennellyt naisvaltaisella alalla, edennyt sukupuolesta riippumatta, tullut kohdelluksi tasa-arvoisesti ja jos meillä kotitöiden jaossa on jotain epätasaisuutta, se johtuu puolisoni ja minun luonteen eroista, ei sukupuolesta. Olen saanut työskennellä upeiden menestyvien naisten kanssa ja saanut sellaisilta myös apua omalla urallani. Läheltä olen seurannut miten vaativissa tehtävissä yhdistetään perhe ja ura. Kiitän näistä esikuvista.

Oma kiukkuni kilpistyy yhteiskunnallisiin asioihin, naisten arvotukseen (tai sen puutteeseen) Suomessa, tyttöjen ja naisten asemaan kehittyvissä maissa. Kaikkeen siihen mitä ympärillä tapahtuu, sellaiseen mitä ei voi edes sanoiksi pukea. Suomi on sitoutunut YK:n Kestävän kehityksen sopimukseen, jossa tasa-arvon edistäminen ja naisten oikeuksien edistäminen on osa kokonaisuutta:

”Tavoitteena saavuttaa sukupuolten välinen tasa-arvo sekä vahvistaa naisten ja tyttöjen oikeuksia ja mahdollisuuksia. Tyttöjen ja naisten kouluttaminen, heihin kohdistuvan väkivallan ja syrjinnän lopettaminen sekä heidän mukaan ottaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon hyödyttää laajasti koko yhteiskuntaa.”

Globaalisti naiset ja lapset ovat suurimpia kärsijöitä köyhyydestä, konflikteista ja vainoista. Suomi on ollut monissa tasa-arvoon liittyvissä asioissa edelläkävijä, mutta meilläkin on ongelmamme: naiset saavat edelleen vähemmän palkkaa kuin miehet samasta työstä. Palkan lisäksi väittäisin, että naisen täytyy osoittaa osaamistaan ja pätevyyttään kahta kauheammin verrattuna mieheen –kiivetä askel kerrallaan ilman pikavoittoja.

Siinä missä miestä palkitaan perussuorituksesta matkan varrella motivointi mielessä, motivoidaan naista usein tekemään vähän enemmän, tsemppaamaan ja ylittämään itsensä, jonka jälkeen odottaa palkkio ja tämäkin hitusen pienempi kuin miehen vastaava. Kun se päivä viimein koittaa ja kova uurastus palkitaan ylennyksellä, pohtii nainen onko nyt tullut huijanneeksi kokonaista organisaatiota ja epäilee olevansa täysin soveltumaton koko hommaa. Naisen euro jää 80 senttiin. Tähän asetelmaan peilattuna minusta on aika naiivia, että työpaikan miehet jakavat polvillaan ruusuja naiskollegoilleen Naisten päivän kunniaksi. Mitä jos ruusujen sijaan tekisivät töitä yhtä kovasti kun naiset euronsa edestä? Se oli vähän kärjistetysti sanottu, mutta ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan.

Meillä on paljon tekemistä naisten ja tyttöjen arvostamisen parantamisessa. Olen kuvitellut syntyvän sukupuolen olevan aika samantekevä asia 2010-luvulla. Viime keväänä rakenneultran jälkeen huomasin, ettei sukupuolet taida sittenkään olla samalla lähtöviivalla. Olimme todella iloisia, että meillä on syntymässä terve tyttö ja sukupuoli oli meille ihan sama. Olimme ehkä hieman helpottuneita pikkusisaresta – tiedettiin vähän mitä tulossa on. Kevään ja kesän aikana kuulimme toinen toistaan pöyristyttävämpiä kommentteja:


”Mites sun mies ottaa asian, kun teille tulee toinen tyttö? Toivottavasti hän ei pettynyt…”

”Sun miehellä on onneksi hyvä ego ja pärjää tyttöjen kanssa.”

”Olisihan se kiva, että olisit saanut kalakaverin.”

”Te olette vielä nuoria, poikaakin ennättää vielä yrittämään.”

”Miehille on yleensä tärkeää, että saavat pojan ja moni toivoo ensimmäisen lapsen poika. Teille tulee sitten kaksi tyttöä.”

”Olisi se äidillekin tuki ja turva, jos olisi poika kasvamassa.”

”Tsemppiä vaan miehellesi, ei ole todellakaan helppoa elää kolmen omapäisen naisen kanssa.”

Niinpä. Tämä kommenttikimara on kuin suoraan 35 vuoden takaa, jolloin minä synnyin. Sukupuolilla ei ole väliä, mutta jotenkin se poikatoive kovasti nousee esille. On ihmisiä, jotka arvostavat enemmän poikalasta. Meille kumpi tahansa olisi ollut tervetullut.

Mä en ymmärrä, miksi poika olisi minulle suurempi turva kuin tyttö tai toisi isälle oman egon pönkitystä. Me asutaan kaupungissa, ei uudisraivaajina kivisen pellon laidassa, jossa fyysinen voima on turvaa. Meille ei ole myöskään avautunut se, miten tyttölapsi ei voisi olla kalakaveri tai miksi omasta lapsesta ylipäätään pitäisi kasvattaa kalakaveria? Pahinta tässä on se, että yli puolet noista kommenteista on tullut alle 40-vuotiailta naisilta. Asenteet elävät vahvasti jossakin syvällä, ehkä ne kumpuavat niistä malleista mitä me ollaan lapsuuden kodista saatu.

Lasten kasvatuksessa olen huomannut, että oletamme tyttö- ja poikalapsien olevan tietyn tyyppisiä jo syntymästä lähtien, eikä nähdä niitä harmaita alueita. Pojan toistellaan olevan potra ja tomera, tytön taas siro ja kiltti! Päättäväinen tyttö on hankala ja ujo poika on mammanpoika. Näitä samoja oletuksia vilahtelee välillä työelämässäkin.

Me ohjataan tytöt ja pojat omiin kasvulaareihinsa jo päiväkoti-ikäisenä. Jo kolmevuotiaalle tytölle tanssia on pidetty sopivampana harrastuksena kuin jalkapalloa, vaikka tytölle itselleen kumpikin on yhtä mieluisaa puuhaa. Tanssitunnille ilmestyvä poika on puolestaan ihmetys, samoin kuin se päiväkodin sankari, joka haluaa pukea pinkin haalarin Batman-pipon kanssa. Ensimmäinen askel sukupuolten väliseen tasa-arvoon on se, että me annetaan lapsille kasvurauha ja tarjotaan erilaisia malleja olla nainen, mies tai jotain siltä väliltä. Antaa sukupuolten näkyä kasvatuksessa, mutta ei kasvateta näitä pieniä liian ahtaassa kasvulaatikossa.

Palkkauksen lisäksi YK-liiton tilastoissa korostuu toinen suomalainen epäkohta, seksuaalinen häirintä. Nämä kummatkin mielestäni pohjaavat siihen, että sukupuolia ei arvosteta samanarvoisina. Suomalaisnaisista 71 prosenttia kertoo kokeneensa seksuaalista häirintää täytettyään 15-vuotta, Euroopan unionin jäsenmaiden keskiarvo on 55 prosenttia. Metoo-liikkeelle on tilausta täällä.

Olen miettinyt millaista käyttäytymistä minä tai ystäväni ovat saaneet kokea. On tyttöoppilaille flirttailevaa ala-asteen opettajaa, 12-vuotiaan kaula-aukoon tiiraavaa sukulaisukkoa, lähentelevää valmentajaa, läähätyspuheluita, kouriva esimies ensimmäisessä kesätyöpaikassa, poikajoukkojen huutelua kadulla, lähentelyä ja sopimattomia ehdotuksia työpaikalla ja lukemattomia käpälöintejä baareissa. Kaikki edellä mainittu on tapahtunut ilman omaa aloitetta ja tämän luettelon taakse piiloutuu hyvin härskejä tarinoita. Jälkikäteen ajateltuna noihin tarinoihin liittyy tyyppejä, joilta olisi pitänyt potkaista pallit alta jo vuosia sitten. Jos häirinnästä on tohtinut puhua, on se kuitattu tyyliin ”poiat poikia” hymähdellen.
Toivoisin, että omien tyttöjen ei tarvitsisi kokea tällaista käyttäytymistä vastakkaisen sukupuolen osalta, mutta niin kauan kuin ”poiat on poikia” luulen, että häirintää tulee esiintymään niin kouluissa, harrastuksissa, töissä ja kadulla. Samaan aikaan olen toiveikas, sillä tiedän millainen naisjoukko tyttärien ikäisiä poikia kasvattaa.

Tänä naistenpäivänä mietin erityisesti myös turvallisuutta ja vapautta liikkua. En pidä siitä, että nykyisin minua pelottaa liikkua iltaisin kaupungilla tai vilkuilen yksin kulkevia miehiä tuimalla katseella. Ei se ole varmasti mukavaa miehillekään. Kahden tytön äitinä Oulun tapahtumat ja muut otsikot lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista pelottavat. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole suinkaan uusi ilmiö, ja joka päivä Suomessa annetaan neljä tuomiota lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Näiden tuomioiden lisäksi on joukko tapahtumia, joista vaietaan. Suurin osa uhreista on tyttöjä. Tapaukset ovat aina vain kammottavampia ja poliittinen keskustelu tuntuu olevan irtopisteiden keräilyä ja todellisten toimien puutetta.

Voiko minun tytöt kulkea vapaasti ja turvallisesti koulusta harrastuksiin ja sieltä kotiin? Voinko luottaa harrastuksissa oleviin aikuisiin, täytyykö meidän viikoittain urkkia keskustelut henkilökohtaiset keskustelut tyttären puhelimesta? Minkä ikäiselle meidän täytyy kertoa, etteivät kaikki aikuiset ole hyviä?

Kaikkineen tämä aihe on sellainen, johon sanoja ei tahdo löytyä. Se on niin väärin, että tällaista tapahtuu ja pelkällä pelolla jo rajoitetaan tasa-arvoa. Toivon, että saisin kasvatettua kasvatettua tytöille sellaisen terveen itseluottamuksen, etteivät he kaipaa imartelua ja kehuja tuntemattomilta. Tällä tarkoitan sitä, että tytöt tietäisivät olevansa juuri niin kauniita, fiksuja, upeita ja taitavia, eikä heidän upeus ole riippuvainen kenenkään kehuista tai haukuista. Samaan aikaan toivon, että luottamus meidän välillä säilyisi, eikä ole mitään niin kipeää asiaa jota ei voisi äidille tai isälle kertoa.

Naistenpäivä ja tasa-arvosta puhuminen on myös poikien ja miesten etu. Tasa-arvosta puhuminen vapauttaa poikia kuluneista roolimalleista,ja opettaa kuinka me ihmiset ollaan lähtökohtaisesti ihan saman arvoisia. Kylän kovin kolli ei ole se kadulla tyttöjen perään viheltelevä pepulletaputtelija, vaan se joka osaa käyttäytyä ja olla oma itsensä niin miesten kuin naisten kanssa.

Entä ne ruusut, meidänkin perheen yrityksissä jaetaan ruusut naisasiakkaille. Sen takia, että jokainen ruusu mikä tänä perjantaina katukuvassa vilahtaa muistuttaa, että meillä jokaisella on tehtävää tasa-arvon edistäjänä. Olkoon ruusut mielenosoitus naisten arvostuksen puolesta. Itse ajattelin laittaa ruusurahat Naisten Pankille ja tukea naisten kouluttautumista kehitysmaissa.