Yksi monien joukossa

Tästä postauksesta on tehty versiot huonona ja hyvänä päivänä. Näistä julkaisen sen hyvänä päivänä tehdyn, koska toivo ja optimistisuus pukevat minua paremmin. Ainakin äidit ruudun sillä puolella tietävät, kuinka yksinäistä vauvavuoden aikana voi aika ajoin olla. Se on aivan oma yksinäisyyden muoto ja vanhempia sukupolvia kuunnellessa epäilen sen myös jättävän pitkäaikaisen jäljen tunnemuistoihin. Äitiyteen liittyy niin paljon asioita, joita on vaikea pukea sanoiksi ja tämä on yksi hankalimmista.

Vauvavuoden yksinäisyys on sekoitus vastuuseen kasvamista ja neuvottomuutta uuden edessä, pelkoa omasta riittävyydestä ja aivan puhtaasti sosiaalisen seuran kaipuuta. Itse yllätyin, että toisen lapsen kohdalla koen olevani niin yksin lapsen kanssa. Esikoinen ottaa täysin isänsä huomion ja minulle jää entistä suurempi vastuu vauvasta. Aivotyöläisenä avotoimistossa työskennelleenä olen viime vuosina täyttänyt sosiaalisten suhteiden kaipuuni suurelta osin töissä, parhaiden työkavereiden joukossa, ja töistä kotiin jääminen jätti suuren aukon päivittäiseen kanssakäymiseen. Omalla kohdalla seinät tuntuivat kaatuvan niskaan yhtenä tammikuisena lumipyrypäivänä, kun tarvoin yksin nilkkoja myöten lumessa, itse flunssassa ja vauva vaunuissa rota-rokotteesta sairastuneena vatsakipuja kiljuen. Jalat huusivat maitohapoilla ja kengät lipsui pakkaslumessa.

Vastaan käveli pitkä letka vaunulenkkeilijöitä ja minusta tuntui, että minulla on puhelimessa yli viidensadan ihmisen puhelinnumero, mutta ei ketään kenelle voin soittaa. Mä olen väsynyt ja yksin, niinpä vaihdoin tien puolta. Koska mikäpä olisi säälittävämpää kuin vaunuja työntävä itkevä äiti, joka käytännössä meinaa hajota hankeen. Letkallinen vaunuilijoita jatkoi matkaansa tien toisella puolen, josta puheen sorina kaikui kauas. Edellisestä vauvavuodesta viisastuneena olen oppinut, että hankalinkin yö tuo tulleessaan uuden päivän ja uusi päivä on uusi mahdollisuus.

Aamulla mietin, että jäänkö tähän yksinäisyyteeni piehtaroimaan ja katkeroitumaan, kun kaikki sosiaalinen elämä tuntuu tapahtuvan juuri siellä missä minä en ole. Teenkö itse tästä vauvavuodesta ankean, kun lapsi sitä ei tee. Hieronko lisää suolaa haavoihin ja vakuutan itselleni, ettei aikuisena saa uusia ystäviä, vaan kaikki ystävyyssuhteet olisi pitänyt muodostaa jo peruskoulussa. Vauvakin nauroi mulle ja Whatsupissa vilkkui lukemattomia viestejä. Kaikki ne ihmiset, jotka olivat kuuluneet elämääni muutama kuukausi sitten, olivat edelleen elämässäni joskaan eivät arjessani. En mä ehkä ollut yksin, mutta minusta tuntui, etten kuulu mihinkään joukkoon.

Päätin, että nyt on sopiva hetki niellä oma ylpeytensä. Aloitin sen äärimmäiseltä epämukavuusalueelta ja ilmoitin vauvan muskariin. Jos minulla ei ole juuri tällä hetkellä aikaa iltamenoille, niin päivisin pääsen vallan mainiosti liikkumaan ja esikoisen kohdalla muskaripäivät olivat hyvää vaihtelua niin äidille kuin lapselle. Vaikka en kaipaa kertausta loputtomista päivärytmi-, uni- ja vaippakeskusteluista, tekisi kaltaiseni seura hyvää.

Muskari-ilmoittautumisen jälkeen naputtelin Facebookiin kirjainyhdistelmän MIB eli Mothers in Business. Nopeasti mieleen alkoi palaamaan äitiysloman iloisempi puoli ja mahdollisuus tavata samanhenkisiä ihmisiä sekä inspiroitua. Mothers in Business on urasuuntautuneiden äitien verkosto, joille työn ja perheen yhdistäminen on luonnollinen osa arkea. Edellisellä äitiyslomalla Mibiläisyys oli jäänyt pintaraapaisuksi, mutta minulla on ollut vahva tunne siitä, että tämä voisi tarjota ratkaisun orastavaan mökkihöperyyteen. Nopeasti kalenteriin alkoi tulemaan kiinnostavia tapaamisia ja tilaisuuksia. Nämä tilaisuudet ovat sellaisia, joissa olisin halunnut käydä jo töissä ollessa, mutta aikaa ei koskaan jäänyt.

Vaikka Mother’s in Business selailu lähti puhtaasti sosiaalisista tarpeista, on se tuonut lyhyessä ajassa uskomattoman inspiroivia kohtaamisia ja keskusteluja. Tuntuu, että nyt on hyvä ainekset koossa siihen, että tällä äitiyslomalla voin kehittää omaa osaamista ja aidosti miettiä omaa osaamistani. Itse koen, että äitiysloma antaa hyvät mahdollisuudet kehittää omaa osaamista ja verkostoja. Äitiysloman kaltaista taukoa työelämään saa harvoin, joten jos energiaa ja intoa riittää kannattaa se hyödyntää. Tämän toki mahdollistaa pienen nelikuisen tytön hyvät unen lahjat ja kiinnostus muita ihmisiä kohtaan. Tytön kanssa on helppo osallistua tilaisuuksiin ja muskari taitaa lopulta palvella enemmän vauvaa kuin äitiä tai ainakin äidin laululle voi kikattaa viikosta toiseen.

Päätös niellä oma ylpeys ja sanoa ääneen, että seura tekisi hyvää, on jo nyt tuonut uusia ja vanhojakin ihmisiä elämään. Vuosien tauon jälkeen on tullut tavattua ihmisiä vuosien takaa ja muistutettua itseä siitä tärkeästä opista, että ystävyyssuhteet voivat olla tauolla kunnes taas tavataan vaikka samassa elämäntilanteessa. Uusia ihmisiä tavatessa on puolestaan ollut parasta huomata, että en ole tässä tilanteessa yksin ja on olemassa niitä saman kaltaisella arvomaailmalla varustettuja äitejä, jotka jakavat tätä elämänvaihetta. Tekee hyvää jakaa ilo näistä pienistä lapsista ja ihmetellä kasvua, mutta muistaa myös toinen puoli omasta itsestä.

Minun paikkani ei ehkä ollut siinä tammikuisessa vaunuletkassa, vaan jossakin muualla, missä seura tuo parhaat puolet esiin. Voisin särmätä päivät pitkät kotia ja pyyhkiä kodin nurkkia, mutta välillä tekee hyvää lähteä ihmisten ilmoille ja tuulettaa päätään, silloin ne kotipäivätkin maistuvat. Uusien ihmisten kohtaaminen oli hyvä muistutus siitä, että tämäkin vauvavuosi on juuri niin hyvä kuin itse haluan, ainakin siltä osin kun pystyn asioihin vaikuttamaan. Äitiyttä ei tarvitse suorittaa yksin tiettyä kaavaa noudattaen, vaan olla yksi monien joukossa.

Kukkasia päiväänne ja pidetään sydän auki uusia ihmisiä varten.

Toisen lapsen kanssa

Lähes kolme kuukautta sitten meidän perheeseen tuli yksi viehättävä tyttö lisää ja sen jälkeen olemme opetelleet elämää tällä uudella kokoonpanolla. Päivät ei ole kaksosia tässä elämänvaiheessa ja ääripäät ovat melkoisia. Yhtenä päivänä elämää kuvaavin sana on kaaos ja toisena harmonia, niiden väliin mahtuu monta erilaista versiota arkipäivästä. Se mikä on täysin erilaista kahden lapsen kanssa, on ajankulku. Päivät ja viikot vain kuluvat nopeammin.

Tätäkin postausta olen kirjoittanut viikkoja, koska en ole saanut kirjoittaa tätä loppuun keskeytyksettä. Aina kun olen lukenut lähes julkaisuvalmiin tekstin läpi jokin asia on muuttunut täysin ja saan kirjoittaa tekstin uudestaan. Koska postauksesta tuli pitkä ja poukkoileva yritin jäsentää sitä päälimmäisiin tunteisiin.

Kuvituksena on taitavan Kirsi Hiekkarinteen ottamat kuvat vauvasta. Raaskin julkaista muutaman ihanan kuvan blogin puolella.Oli ihana saada Kirsi kuvaamaan meitä kuten esikoisenkin kohdalla. Kuvaaminen on taito, mutta näiden pienten kuvaamisessa vaaditaan hyvää silmää lasten kanssa ja taitoa käsitellä pieniä malleja, sen Kirsi taitaa.

Haikeus

Yhtenä voimakkaana tunteena viime viikkoina on ollut haikeus, mikä liittyy lapsien kasvuun ja siihen, kuinka tämä aika lopulta kuluu niin nopeasti. Vauvan odotus ja syntymä konkretisoi tätä haikeutta monella tapaa. Mielessä pyörii, miten nopeasti pienestä vauvasta kasvaa esikoisen kaltainen itsenäinen ja omat ajatuksensa omaava pieni neiti. Odotusaikana mietin toisinaan helpottuneena ja toisinaan haikeana, että tämä on todennäköisesti viimeinen kerta kun kasvattelen vatsaani ja näinpä niin raskaus kuin vauvan ensiviikot ovat hyvin ainutlaatuisia.

Vauvan synnyttyä kurkkua kiristävä haikeus liittyi esikoiseen, tuntui kuin vauvan myötä olisin pakottanut esikoisen kasvamaan taas hieman isommaksi. Samalla podin jonkinlaista ikävää, kun vauva konkreettisesti tuli minun ja esikoisen väliin ottamaan oman tilansa. Vauvan syntymä on kriisi esikoiselle sekä äidin ja esikoisen suhteelle. Viikkojen aikana olen huomannut, että esikoinen kyllä ottaa huomionsa hyvällä tai pahalla ja pitää huolen eduistaan. Minun tehtäväni on vain tasapainoilla näiden kahden välillä ja antaa tilaa kummallekin.

Haikeus ei ole ainoastaan negatiivinen asia, vaan tunne joka kannustaa elämään hetkessä ja myös arvostamaan melko kuluttavaa ajan jaksoa, suukottamaan ja silittämään pienokaisia. Kuopuksen kanssa olen ollut huomattavasti kärsivällisempi, ottanut vaiheen kerrallaan ja antanut aikaa pienen ihmisen kasvun ihmettelyyn. Kuivin silmäkulmin en varmasti tule pakkaamaan vauvan tavaroita seuraavalle käyttäjälle. Kaiholla huomasin jouluna, ettei unet maistukaan enää yhtä hyvin sylissäni kuin kuukausi sitten ja mielessäni kiitin, että maltoin pyhittää marraskuun sylittelyyn ja Netflix-maratoniin sen lomassa.


Kertaus

Kertaus on opintojen äiti myös lasten kanssa. Arki on helpompaa, kun lapsen hoito tulee selkärangasta ja äitinä osaa lukea hiljaisia signaaleja jo aikaisemmin. Itkuja kuuntelee kokeneemmalla korvalla ja vatsaongelmiinkin löytyy paniikin sijaan ratkaisuja. Kokemus tuo myös perspektiiviä ja luottamusta siihen, ettei haastavinkaan vaihe kestää ikuisesti, päinvastoin kerratessa aika menee siivillä ja vastasyntynyt kasvanut hymyileväksi vauvaksi, joka jäntevästi harjoittelee kääntymisiä ja kikattelee kutituksille.

Väittäisin, että kokemus on tuonut minulle paljon varmuutta ja varmuus puolestaan rentoutta.

Toisen lapsen kanssa olen miettinyt sitä, että kuinka vauvanhoidon taito ja hiljainen tieto on ennen kulkenut mutkattomammin sukupolvelta ja sisaruksilta toisille perheyhteisöjen ollessa tiiviimpiä. Tänä päivänä sisarellista tukea toki paikkaavat ystävät, perhekahvilat ja sosiaalisen median monet vertaistukiryhmät, joita löytyy niin imetykseen, allergioihin ja ruokavalioihin liittyen. Joitakin asioita on kuitenkin vaikea kysyä virtuaaliselta yhteisöltä ja esikoisen kohdalla ei välttämättä edes osaa ajatella vauvan vatsaongelmien johtuvan omasta ruokavaliosta. Itse koen, että pelkän neuvolan tuen varassa olisin ollut välillä aika pulassa ja olen puolestani yrittänyt pistää kaiken hiljaisen tiedon eteenpäin.

Kädettömyys

Ainakaan alkuun kaksi ei mene samalla vaivalla kuin yksi. Kertauksen tuoma helppous on ollut tarpeen, koska esikoinen opettelee rooliaan isosiskona. Tämä tuo oman mausteensa jokaiseen päivään ja lehmän hermot olisi nyt kysyttyä tavaraa meillä. Pitkän pinnan lisäksi viime viikkojen aikana tässä taloudessa on podettu akuutisti vajausta aikuisista käsipareista. Vauva on ottanut paikkansa lähinnä äidin sylistä, mikä tarkoittaa yhden aikuisen vajausta huushollauksen parissa.

Olin autuaasti ennättänyt unohtamaan kuinka vauva sitoo niille sijoilleen ensi viikoiksi. Vaikka itse pystyisin unohtamaan muut hommat ja istahtamaan sohvan nurkkaan Netflix ja äänikirjat seuranani, tämä ei luonnollisesti sovi esikoisen agendaan. Samalla kun vauva äidin pistää parkkiin illan mittaiselle maitomaratonille ja puoliso yrittää tehdä ruokaa koko perheelle, kääntää esikoinen oman huoneensa ympäri ja tyhjentää mielenosoituksellisesti kirjahyllynsä kaikista kirjoista ja heittää kohtauksen päätteeksi koiraa Barbilla. Kuopuksen päiväunilta liikenevä aika onkin mennyt edellisillan tuhoja korjaillessa. Parhaimmillaan esikoinen on sekoitellut imetyshetken aikana vehnäjauhoista, kardemummasta ja käsidesistä nukeilleen maittavan lounaan ja kattanut sen ruokapöydän äären. Tällöin ei tiedä itkeä vai nauraa esikoisen loputtomalle luovuudelle ja taidolle edistää ideoitaan käytäntöön.

Standardeja kodin siisteyden osalta on täytynyt tarkastella uudestaan ja Woltin lähetit osaavat varmasti jo reitin meille, sen verran illallisapu on löytynyt siitä osoitteesta. Osan viikosta esikoinen käy hoidossa, kuten ennenkin ja tämä on ollut pelastus kaikille meille. Vanhempi lapsi saa ikäistään seuraa ja tekemistä, jota en varmasti pystyisi tarjoamaan samassa määrin vauvan kanssa. Vauva puolestaan saa äidin jakamattoman huomion edes hetkeksi.

Hauskuus

Myönnetään, että pikkulapsiarki on aika kuluttavaa ja väsymys on melkoinen. Mutta silti elämässä on paljon enemmän hymyä ja naurua, kun nämä kaksi ovat tulleet meidän perheeseen. Haluaisin ajatella, että nämä raskaimmat vuodet säilyvät mielessä positiivisena ja rakkauden täyteisenä. Yritän ottaa kuvia ja videoita, että ylipäätään muistan tämän ajan. Kännykkään kirjaan esikoisen sutkautuksia ja nyt myös kuopuksen virstanpylväitä, sillä eihän kukaan ole muistanut hankkimaan hänelle omaa vauvakirjaa johon näitä koottaisiin. Esikoisella näitä vauvakirjoja oli kaksi, joten nuoremmalle täytyy hankkia omansa pian.

Rakkaus

Esikoisen syntyessä kuvittelin, että mikään ei voi olla koskaan niin rakas kuin hän. Pohdin jo ennen toisen lapsen syntymää, onko mahdollista tuntea samanlaista rakkautta toistamiseen. On. Aivan samalla lailla toiseen lapseen rakastuu kuin ensimmäiseen ja lapset vievät sydämen. Toista lasta ehkä oppii rakastamaan sallivammin ja antaa hänen olla juuri sellainen kuin on, esikoisen kohdalla saattaa olla enemmän oletuksia ja epärealistisiakin odotuksia.

Uudenvuoden kynnyksellä olen kiitollinen, että olen saanut nämä kaksi elämääni ja tämän vuoden tärkeimpiä kysymyksiä on se millaista arkea tulemme elämään, kun töihin paluu aikanaan koittaa. Miksi mietin jo nyt tällaisia asioita? Juuri sen takia, että aika kuluu nopeammin kuin uskoisikaan.

Kauniin ja kohtuullisen joulun opetuksia

Tämä joulu on erityislaatuinen. Pienelle vauvalle tämä on ensimmäinen joulu ja meille muille ensimmäinen nelihenkisenä perheenä. Vauvalle jää tästä joulusta muistiin valokuvia ja ehkäpä joku lahja. Isosiskolle tämä joulu saattaa olla juuri se ensimmäinen, jonka hän muistaa lopun ikänsä. Omalla kohdalla kaikki taltiointi tästä joulusta saattaa olla tarpeen, koska univaje painaa jo hieman harteilla.

Millaisia muistoja haluan tyttärilleni antaa ja millaisia perinteitä nyt luomme perheeseen? Kohtuus on mielestäni hyvä ohjenuora joulun opiksi ja Modernisti Kodikas-blogin Kertun haastamana pohdin nyt kaunista ja kohtuullista joulua.

Minusta tuntuu, että hyvä joulumieli syntyy vähitellen joulua tekemällä eikä turboahdettuna muutaman päivän suorituksena. Tämä pätee niin joulukoristeisiin, lahjoihin kuin ruokiinkin. Joulu kaikessa runsaudessaan on melkoinen setti sulateltavaksi niin aikuiselle kuin lapselle. Valoja, värejä, makuja ja ihmisiä koettavaksi koko vuoden edestä. Joulun lämpö ja valo on mielestäni parhaimmillaan kuin sen jakaa pidemmälle ajalle.

Tunnelman luominen on minulle tärkeää ja olen aina halunnut tehdä meille kauniin joulukodin. Koristeiden suhteen noudatamme varsin maltillista linjaa, ikkunoihin laitetaan tähtiä, kynttilöitä ja valoja ripustellaan harkiten ympäri kotia. Kukat ja havut korvaavat säihkettä, tekstiilit vaihdetaan hieman pehmeämpiin sävyihin. Luonnollisista materiaaleista tulee mielestäni kaunis tunnelma ja minusta on ihanaa, kun ajan kanssa hankittuihin koristeisiin liittyy myös oma tarina.

Aikaisempina vuosina olen loihtinut kodin jouluilmeen muutama päivä ennen aattoa. Loihtia on aivan liian ruusuinen sana kuvaamaan säntäilyä kodinhengettärenä pistoksissa. Nyt olen ottanut koristeita esille vähitellen ja joulukukkiakin on ennätetty jo vaihtamaan tuoreempiin – näin tunnelmasta voi nauttia koko pimeän ajan ja voi välttää viimeisen viikon suorittamisen kodin somistamisen merkeissä. Ehkäpä tällä keinolla vältetään myös koristeluähky.

Maltillisuutta ja kohtuutta olen yrittänyt opettaa myös tyttärelle. Joululahjojen osalta emme halua hukuttaa häntä paketteihin ja opettaa, että jouluna kaikkialla eletään yltäkylläisyydessä. Tytöt saavat meiltä yhden vaatelahjan ja yhden isomman lelulahjan. Näissäkin lahjoissa olen pyrkinyt noudattamaan samoja periaatteita kuin muutenkin – en hakua kääriä joululahjapakettiin lasten valmistamia tuotteita. Vaatteet hankin mahdollisimman laadukkaina ja kotimaisina mikäli tämä on mahdollista. Etenkin nyt kun vaatteille on kasvamassa toinen käyttäjä, ei kirpaise maksaa hieman enemmän vaatteesta, jos se kestää toiselle käyttäjälle. Lelut puolestaan hankitaan lapsen lähtökohdista, niin että ne ovat niitä mitä he ovat toivoneet – kertakäyttöistä muoviroskaa ei hankita. Tytär sai koota lelukirjasta toiveensa ja ilahduin huomatessani, että kärsivällisen selailun tuloksena on noin viisi varsin selkeää toivetta.

Aikuisten lahjoissa olen jo vuosien ajan kiinnittänyt huomiota lahjojen kotimaisuuteen ja suosinut aineettomia lahjoja. Omista periaatteista lahjojen antajana olen kirjoitellut tässä postauksessa. Lahjan arvo ei ole itseisarvo vaan ajatus. Lahjojen antaminen on ihanaa, kun niissä on joku ajatus ja lahjan antaja on edes hetken ajatellut sen saajaa.

Lapselle olen myös halunnut opettaa, että kaikilla ei ole samanlainen joulu kuin meillä ja opettaa myös antamaan toisille. Joulukuun alussa kävimme tyhjentämässä säästöpossun, josta suurin osa laitettiin säästöön, yhdellä osalla hän sai valita jonkun lelun itselleen ja toisen lelun ikäiselleen lapselle. Tämä lahja käytiin viemässä Toivelahja puun alle, josta joku lapsi saa sen. Kerroin tyttärelle, että tämä voi olla sen lapsen ainoa lahja ja tuo kovasti iloa, jonkun jouluun.

Halusimme panostaa tänä vuonna tyttären tonttukalenteriin, jotta se tuo hänelle kaipaamaansa huomiota nyt vauvan ollessa tuore tapaus. Tonttukalenteriin on piilotettuna päivittäin viesti tontulta ja tonttu on piilotellut aarteitaan ympäri asuntoa. Joskus kalenterista on paljastunut marjapohjaisia karkkeja, toisena aamuna Ryhmä Haun hahmo, mutta paljon myös yhdessä tekemistä ja askartelua. Tonttu on esimerkiksi piilotellut tyttärelle uudet pinnit muskararin joulujuhlaan tai meille lumihiutaleiden tekoon tarvittavat materiaalit ja liput Hoplopiin.

Kalenterit sun muut vaativat hieman vaivaa ja ajankäyttöä, mutta niistähän ne muistot syntyvät. Mä haluaisin, että tyttäreni oppivat iloitsemaan koko joulun ajasta sen sijaan, että kaikki odotukset ovat aattoillan lahjasadossa. Toivoisin myös, että he muistaisivat yhdessä tehdyt asiat eikä stressaantuneena suu viivana tiuskivaa äitiä.

Näillä periaatteilla on tehty meidän perheen kaunis ja kohtuullinen joulu. Vanhempi tytär on aloittanut nyt joululoman hoidosta ja keskitymme joulupuuhailuihin yhdessä. Saattaa olla, että tilaisuuksia blogin päivittämiseen siunaantuu vasta ensi vuoden puolella, mutta seurailkaa Instagramin puolella meidän puolella, meidät löytää tämän linkin kautta.

Kaksi viikkoa vauvakuplassa

Hän on täällä. Perheen pienin syntyi Aleksis Kiven päivänä, aivan kuin olin itse uumoillut. Näinpä hän on saanut lempinimekseen Venlan. Kovin tomerana ja valmiina hän tähän maailmaan saapui. Vaikka arjen palikat etsivät vielä uomiaan, tuntuu että tyttö olisi ollut osa perhettämme jo pidemmän aikaa.

Sitä luulisi, että kolmeen vuoteen ei unohda mitään synnytyksestä, vauvan hoidosta ja ensimmäisistä viikoista. Vauvan tuoksun, haurauden, silkin pehmeän ihon ja pienet äänet muistan varmasti ikuisesti. Mutta kuinka ollakaan olin tyystin unohtanut pieniä juttuja kuten navan tyngän puhdistuksen ja sen miten paljon nämä nyytit todellakin nukkuvat ensimmäisten viikkojen aikana. Onneksi saatiin kertailla näitä asioita perheen voimin Naistenklinikan Perhepesähotellissa.

Reilun kolmen vuoden aikana Helsingissä on muuttunut täysin puitteet, joissa vauva syntyy ja jossa ensimmäiset yöt vietetään. Uusitun Naistenklinikan ja Kätilöopiston ero on huima – siinä missä Kätilöopistolla sain kärvistellä päivystyksessä oman onneni nojassa Naistenklinikan koko hoitopolku vaikutti ammattitaidollaan ja halulla kuunnella äitiä. Huomaa, että uutuuttaan kiiltävien tilojen lisäksi myös prosesseja ja hoitopolkuja on mietitty asiakkaan näkökulmasta.


Itse synnytyksestä totean vain, että se on edelleen hurjaa hommaa. Tästä kerrasta jäi kuitenkin huomattavasti paremmat muistot käteen kuin edellisestä ja toipuminen on ollut nopeampaa. Voimaannuttaa ei kuulu sanavarastooni, mutta sanoisin sen kuvaavan tätä kokemusta hyvin. Sairaalasta pääsimme koko porukka viereisessä Scandicissa sijaitsevaan Perhepesähotelliin.

Oli ihana, kun saimme viettää jo ensimmäiset yöt yhdessä ja, että sairaalan laverien sijaan pääsi nukkumaan kunnon sänkyyn sekä aloittamaan aamun hotelliaamiaisella. Samaan aikaan hoitohenkilökunta oli saatavilla joko paikanpäällä tai padin kautta chatilla. Hoitajia ja lääkäriä tapasimme muutaman kerran päivässä hoitotapaamisissa.

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa on mennyt opetellessa perheen uutta dynamiikkaa. Isosisko on elänyt täydellä sydämellä ja tunteella tätä uutta elämän vaihetta. Siskoa oli odotettu ja tämä näkyy kaikessa. Vauvan perään kysellään aamulla ensimmäisenä ja pusuja tuikataan poskelle tuon tuosta. Isosisko osallistuu myös kykyjensä mukaan pienokaisen hoitoon, hakee tutia ja rättiä tai kertoo loruja siskolleen vaipan vaihdon yhteydessä. Parhaana hetkenä siskokset ovat kuin Pinterestistä ja isosisko laulaa haltioituneena tuijottavalle siskolle itse sepittämiään lauluja. Toisena hetkenä ollaan täysin toisessa ääripäässä ja jokamimmi itkee meillä.

Esikoisen shokki oli odotettavissa ja siihen liittyvää temppuilua sekä raivareita olimme odotelleet. Lohduttavaa on, että nämäkin näyttävät laantuvan päivien ja viikkojen myötä. Omalla kohdalla oli yllättävää millaisella haikeudella esikoiseen suhtautuu vauvan myötä – ensimmäisinä viikkoina kyynelet valuivat poskille ihan vain siitä kun ymmärsi oman pienokaisen kasvaneet jo isoksi tytöksi. Toisaalta myös siitä, kun näkee kuinka pieni neiti opettelee uutta tehtäväänsä ja se ei ole aina helppoa – omat ristiriitaiset tunteet vielä kestää, mutta oman lapsen tunnemyrsky menee ihon alle. Samalla olen muistutellut itseäni siitä, kuinka jo muutaman kuukauden kuluessa pääsemme kaikki yhdessä tekemään asioita ja isosiskokin löytää helpommin oman roolinsa.

Tällä kertaa vauvakuplaan on uskaltanut heittäytyä rennommin ja itsekkäästi olemme ottaneet tämän ajan perheelle. Vieraita on käynyt harvakseltaan ja ruokaa on tilailtu surutta Woltista. Edustamaan ennätetään myöhemmin, mutta tämän pienen linnun ensiviikot ovat ainutlaatuista aikaa. Parin viikon päästä käsillä on jo kokonaan toinen vaihe ja nämä ensimmäiset viikot ovat muisto vain. Näistä hetkistä täytyy nauttia nyt.

Blogi päivittyy marraskuussa vielä verkkaasti ja palataan sitten joulufiilistelyihin sekä loppuvuoden juhliin.

Hormonihyrränä asuntomarkkinoilla

Kun on pyörinyt puoli vuotta hormonihyrränä asuntomarkkinoilla ja pohtinut vaihtoehtoja asumiseen taivaan ja maan väliltä, on aika hengähtää hetkeksi. Asuntopyörityksen keskellä olen kaivannut hieman inhimillisyyttä ja kohtuullisuutta koko asumista koskevaan keskusteluun. Lisäksi viime viikkojen blogikeskustelut ovat myös herättäneet miettimään sitä, mikä asumisessa on oikeasti tärkeää ja mitkä asiat tekevät minulle kodin.

Kodin tunne on hyvin henkilökohtainen ja abstrakti, niinpä tämän postauksen sanoittaminen on ollut hivenen haastavaa. Toivottavasti saatte kiinni ajatuksesta. Omat kokemukseni perustuvat asunnon etsimiseen pääkaupunkiseudulla, mutta varmastikin samoja haasteita on muissa suuremmissa kaupungeissa.

Tällä hetkellä tuntuu, että olen saanut tarpeekseni asuntonäytöistä, mukamakeista remontoiduista kohteista, monien mahdollisuuksien loukoista tai ostajaehdokasta tytöttelevistä välittäjistä. En enää jaksa etsiä mahdollisuuksien kohdetta Oikotien hakuvahdeista ja tällä hetkellä koen, että asunnon etsimisen suhteen olemme jonkinlaisessa pattitilanteessa. En siis tule kertomaan postauksen lopussa ratkaisua asumiskuvioihimme, koska sellaista ei ole.

Viimeisen puolen vuoden aikana me olemme käyneet haistelemassa 60- ja 70-luvun kohteissa maakellarin tuoksua, tavaamassa satojen tuhansien eurojen hintaista korjauslistaa huonosti hoidetuissa taloyhtiöissä, kyselemässä salaojien kuntoa ja kuuntelemassa kuinka välittäjä myy mätää kultana. Olemme myös nähneet miten 2000-luvun alussa maalisudin nähnyt kohde muuttuu hiljattain remontoiduksi ja väärin asennettua parkettia kutsutaan ensiluokkaiseksi.

Olen koputellut kymmeniä seiniä tosimielellä purkua suunnitellen avaruuden toivossa ja olen oppinut millainen pommi on valesokkeli. Olen myös tavannut erittäin heikkoja ja vastaavasti erittäin hyviä välittäjiä. Näistä jälkimmäiset ovat auttaneet minua hahmottamaan koko asuntomarkkinan tilannetta ja toisaalta miettimään myös oman perheeni tarpeita.

Tällä hetkellä tuntuu, että unelmakoti tai sitä edes etäisesti muistuttava kohde lipuu jatkuvasti kauemmas omista hyppysistä. Vaikka yleistunnelma teeman suhteen on lannistunut, on asunnon etsimiseen käytetty aika myös opettanut meitä siitä mikä asumisessa on tärkeää.

Toimivuus

Tämä on syy, miksi ylipäätään etsimme uutta kotia. Nykyinen vajaan sadan neliön kotimme on riittävän kokoinen meille, vaikka perhe kasvaakin. Ongelma on kylpyhuoneen pienet neliöt, jotka pitävät sisällään vessan, suihkun ja pyykkihuollon. Kiitos näiden tehoneliöiden aamut alkavat vessa- ja suihkujonolla ja pyykinkuivausteline on osa olohuoneen sisustusta. Tämä ratkaisu ei yksinkertaisesti toimi ja kiristää tunnelmaa arkipäivinä aivan turhaan. Etsimme nyt toiminnoiltaan nykyaikaista kohdetta, kuitenkin estetiikasta tinkimättä.Toki yksi huone lisää, sauna ja pieni piha tai iso parveke olisivat tervetulleita.

Esteettisyys ja tunnelma

Vaikka olen valmis tekemään kompromissejä, on yksi kompastuskivi ollut kohteen yleisestetiikka. Lieneekö taustalla iän myötä oireileva hämäränäkö, mutta kaipaan kotiini valoa ja avaruutta. Ihastun selkeisiin pohjiin, jossa toiminnot seuraavat loogisesti toisiaan ja asunnon flow on hyvä. Vastaavasti matala huonekorkeus, pienet ikkunat ja sokkeloiset huoneet ahdistavat minua – kaipaan hieman tilan tuntua ympärilleni.

En ihan hevin myöskään tingi remontista ja materiaaleista, joilla se toteutetaan. Mieluummin pienemmät neliöt kuin huono laatu. Kauniisiin puitteisiin voi sitten ajan kanssa koota sisustusta. Kun nykyisessä kodissa on tottunut kauniiseen lattiaan ja tilavaan keittiöön, on niistä tinkiminen melko vaikeaa. Remontointi ja korkeaan tasoon pyrkiminen ei toki aina tarkoita huikeaa budjettia, mutta nämä ovat asioita jotka täytyy huomioida myös asunnon kokonaishinnassa. Valitettavasti tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla on myynnissä kohteita, joissa edes kalliita taloyhtiöremontteja ei ole huomioitu riittävällä tasolla hinnassa.

Järkevät neliöt

Pääkaupunkiseudulla asuntojen keskineliöhinta on noin 4 200 euroa eli karkeasti laskettuna 50 lisäneliön hinta on 200 000 euroa. Sillä erotuksella saisi kotikaupungistani kokonaisen talon. Kun mittavan remonttia kaipaavien asuntojen myyntihinnat pyörivät yli puolessa miljoonassa, tuntee kohtalaisella omalla rahoituksella varustettu pariskunta itsensä varsin pers’aukiseksi ja on sanomattakin selvää, että kompromissejä täytyy tehdä.

Meillä ei ole tarvetta 180 neliölle, etenkin jos kohteen lämmitys nojaa vuosikymmeniä vanhaan tekniikkaan ja sähkölämmitykseen. Pelkään, että näissä kohteissa iso jälkilasku tule vuosien päästä korkeampina ylläpitokustannuksina. Neliöiden tuplaantuminen tarkoittaa myös remontoitavien ja sisustettavien neliöiden kasvua, emmekä lähtökohtaisesti halua hankkia lisää tavaroita vain tavaroiden takia. Tästä hyvän muistutuksen antoi viikonlopun Hesarissa myös Tomi Kouvola, joka muistutti suomalaisia siitä, ettei tavaroita hamstrattaisi suotta, vaan uuden hankinnan myötä laitettaisi vanha kiertoon.

Sijainti

Jos budjetti olisi rajaton, voisi tämän kohdan yliviivata listalta. Silloin kun mielessä on suuremmat neliöt, tehdään kompromissit juurikin sijainnin suhteen. Tunnin ajomatkan päähän Helsingin keskustasta saisimme kyllä rakennettua unelmatalomme, mutta suurempi kysymys on se viihtyisimmekö siellä? Aikaa on rajallisesti ja itse koen, etten halua pidentää työpäiviä parin tunnin työmatkoilla auton ratissa.

Pohjimmiltani olen pienen kaupungin tyttö ja ympäristön täytyy tuntua omalta, jotta saan hyvän hyggen myös kodin seinien sisäpuolelle. Nyt kun etsimme mukavaa aluetta koko perheelle, täytyy asiaa tarkastella myös lasten näkökulmasta. Millaiset koulut alueella on, onko päiväkoti lähellä, entäpä harrastukset ja kaverit? Minulle on todella tärkeää, että voin kasvattaa lapseni turvallisessa ympäristössä ja tarjota hänelle helpon arjen. Esikoinen aloittaa koulun neljän vuoden päästä. Koska vuodet kuluvat yhdessä silmän räpäyksessä, pitäisi meidänkin kyetä sitoutumaan seuraavaan asuinpaikkaamme pitkällä jänteellä.

Olemme asuneet nykyisellä asuinalueella lähes viisitoista vuotta ja voisimme hyvin asua täällä seuraavat viisitoista vuotta. Monet meidän arvostamat asiat löytyvät täältä ja samalla lapselle on muodostunut turvalliset kuviot omaan arkeensa. Suuremmat perheasunnot ovat täällä valitettavasti kortilla ja hinnoiteltu täysin epärealistisiksi meidän näkökulmasta.



Millaista elämää haluamme elää?

Neliöt, sijainti ja budjetti kietoutuvat kaikki siihen millaista elämäntyyliä haemme ja millaista elämää haluamme elää? Itselleni on kirkastunut se, etten ole valmis venyttämään lainahanoja tappiin ylihinnoitellun kompromissikohteen takia. En halua maksaa koko aikuiselämäni ajan jokaista liikenevää euroa kodista, joka on enemminkin kallis kompromissi kuin vuosien unelmien täyttymä. Enkä myöskään ole valmis ottamaan valtavia taloudellisia riskejä etenkin, jos lastina on menneiden vuosikymmenten rakennusvirheet ja lisäbonuksena terveyteen liittyvät riskit.

Kannustaisin muitakin miettimään asunnon hankkimista hieman inhimillisemmästä näkökulmasta ja toivoisin, että tiettyjä asumiseen liittyviä normeja haastettaisi yleisessä keskustelussa. Miksi lasta ei voisi kasvattaa kerrostalossa tai minkä takia hyvätuloinen sinkku ei voisi asua vuokrayksiössä, onko isot omakotitalot oikeasti nykyaikainen ja ekologinen asumistapa?

Olen pohtinut sitä, mistä asioista olisin valmis tinkimään seuraavan kodin takia, ruoasta, matkoista, omista ja lapsen harrastuksista ja yhteisestä ajasta? Teenkö omasta elämästä aivan liian kireää, jos sijoitan kaikki eurot kotiin, enkä vaikka arkea helpottaviin palveluihin kuten siivooja- tai lastenhoitopalveluihin, joilla paikataan aukkoja omissa resursseissa ja turvaverkoissa. Jos olemme tehneet jo nyt kovasti töitä, niin entäpä sitten, kun harteilla on kallion kokoinen asuntolaina ja lainan korkotaso nousee äkkiä. Minä en halua olla se vanhempi, joka ylitöistä palatessaan muistuttaa lapsiaan siitä, kuka nämä kodin seinät maksaa ja kohauttaa olkia yhteistä aikaa kaipaavien lasten kiukulle.

Uskon myös, että pidemmällä aikajänteellä on kannattavampaa sijoittaa kuukausittain ylimääräinen 100 euroa lastenhoitajaan ja treffi-iltaan puolison kanssa kuin ylimitoitettuun asuntolainaan. Jos jokin tulisi tässä tilanteessa kalliiksi, niin avioero. Unelmatalo ei takaa unelmaelämää.Yksinkertaisemmatkin valinnat riittävät onnelliseen kotiin.

Huhhuh, tulipa pitkä postaus, kiitos jos jaksoit lukea asuntoventilointiani tänne asti. Kerro mikä sinulle on tärkeää kodissa ja asumisessa?