Vuoden vihaisin päivä

Harva liputuspäivä saa minua yhtä vihaiseksi kuin kansainvälinen naisten oikeuksien päivä. Pelkkä lähtökohta, että tarvitsemme tällaisen päivän muistuttamaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta on puistattavaa. En voi ymmärtää miksi toinen sukupuoli olisi toista parempi. Tämä postaus on kirjoitettu kärjistäen, osin vihaisena ja huolestuneena. Lupaan kirjoittaa taas jotain kevyempää sisältöä (ja muutakin kuin tulppaani kuvia) blogiin, mutta nyt on vain puhuttava suu puhtaaksi.

Henkilökohtaisesti en juuri nyt koe kärsiväni epätasa-arvosta. Olen työskennellyt naisvaltaisella alalla, edennyt sukupuolesta riippumatta, tullut kohdelluksi tasa-arvoisesti ja jos meillä kotitöiden jaossa on jotain epätasaisuutta, se johtuu puolisoni ja minun luonteen eroista, ei sukupuolesta. Olen saanut työskennellä upeiden menestyvien naisten kanssa ja saanut sellaisilta myös apua omalla urallani. Läheltä olen seurannut miten vaativissa tehtävissä yhdistetään perhe ja ura. Kiitän näistä esikuvista.

Oma kiukkuni kilpistyy yhteiskunnallisiin asioihin, naisten arvotukseen (tai sen puutteeseen) Suomessa, tyttöjen ja naisten asemaan kehittyvissä maissa. Kaikkeen siihen mitä ympärillä tapahtuu, sellaiseen mitä ei voi edes sanoiksi pukea. Suomi on sitoutunut YK:n Kestävän kehityksen sopimukseen, jossa tasa-arvon edistäminen ja naisten oikeuksien edistäminen on osa kokonaisuutta:

”Tavoitteena saavuttaa sukupuolten välinen tasa-arvo sekä vahvistaa naisten ja tyttöjen oikeuksia ja mahdollisuuksia. Tyttöjen ja naisten kouluttaminen, heihin kohdistuvan väkivallan ja syrjinnän lopettaminen sekä heidän mukaan ottaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon hyödyttää laajasti koko yhteiskuntaa.”

Globaalisti naiset ja lapset ovat suurimpia kärsijöitä köyhyydestä, konflikteista ja vainoista. Suomi on ollut monissa tasa-arvoon liittyvissä asioissa edelläkävijä, mutta meilläkin on ongelmamme: naiset saavat edelleen vähemmän palkkaa kuin miehet samasta työstä. Palkan lisäksi väittäisin, että naisen täytyy osoittaa osaamistaan ja pätevyyttään kahta kauheammin verrattuna mieheen –kiivetä askel kerrallaan ilman pikavoittoja.

Siinä missä miestä palkitaan perussuorituksesta matkan varrella motivointi mielessä, motivoidaan naista usein tekemään vähän enemmän, tsemppaamaan ja ylittämään itsensä, jonka jälkeen odottaa palkkio ja tämäkin hitusen pienempi kuin miehen vastaava. Kun se päivä viimein koittaa ja kova uurastus palkitaan ylennyksellä, pohtii nainen onko nyt tullut huijanneeksi kokonaista organisaatiota ja epäilee olevansa täysin soveltumaton koko hommaa. Naisen euro jää 80 senttiin. Tähän asetelmaan peilattuna minusta on aika naiivia, että työpaikan miehet jakavat polvillaan ruusuja naiskollegoilleen Naisten päivän kunniaksi. Mitä jos ruusujen sijaan tekisivät töitä yhtä kovasti kun naiset euronsa edestä? Se oli vähän kärjistetysti sanottu, mutta ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan.

Meillä on paljon tekemistä naisten ja tyttöjen arvostamisen parantamisessa. Olen kuvitellut syntyvän sukupuolen olevan aika samantekevä asia 2010-luvulla. Viime keväänä rakenneultran jälkeen huomasin, ettei sukupuolet taida sittenkään olla samalla lähtöviivalla. Olimme todella iloisia, että meillä on syntymässä terve tyttö ja sukupuoli oli meille ihan sama. Olimme ehkä hieman helpottuneita pikkusisaresta – tiedettiin vähän mitä tulossa on. Kevään ja kesän aikana kuulimme toinen toistaan pöyristyttävämpiä kommentteja:


”Mites sun mies ottaa asian, kun teille tulee toinen tyttö? Toivottavasti hän ei pettynyt…”

”Sun miehellä on onneksi hyvä ego ja pärjää tyttöjen kanssa.”

”Olisihan se kiva, että olisit saanut kalakaverin.”

”Te olette vielä nuoria, poikaakin ennättää vielä yrittämään.”

”Miehille on yleensä tärkeää, että saavat pojan ja moni toivoo ensimmäisen lapsen poika. Teille tulee sitten kaksi tyttöä.”

”Olisi se äidillekin tuki ja turva, jos olisi poika kasvamassa.”

”Tsemppiä vaan miehellesi, ei ole todellakaan helppoa elää kolmen omapäisen naisen kanssa.”

Niinpä. Tämä kommenttikimara on kuin suoraan 35 vuoden takaa, jolloin minä synnyin. Sukupuolilla ei ole väliä, mutta jotenkin se poikatoive kovasti nousee esille. On ihmisiä, jotka arvostavat enemmän poikalasta. Meille kumpi tahansa olisi ollut tervetullut.

Mä en ymmärrä, miksi poika olisi minulle suurempi turva kuin tyttö tai toisi isälle oman egon pönkitystä. Me asutaan kaupungissa, ei uudisraivaajina kivisen pellon laidassa, jossa fyysinen voima on turvaa. Meille ei ole myöskään avautunut se, miten tyttölapsi ei voisi olla kalakaveri tai miksi omasta lapsesta ylipäätään pitäisi kasvattaa kalakaveria? Pahinta tässä on se, että yli puolet noista kommenteista on tullut alle 40-vuotiailta naisilta. Asenteet elävät vahvasti jossakin syvällä, ehkä ne kumpuavat niistä malleista mitä me ollaan lapsuuden kodista saatu.

Lasten kasvatuksessa olen huomannut, että oletamme tyttö- ja poikalapsien olevan tietyn tyyppisiä jo syntymästä lähtien, eikä nähdä niitä harmaita alueita. Pojan toistellaan olevan potra ja tomera, tytön taas siro ja kiltti! Päättäväinen tyttö on hankala ja ujo poika on mammanpoika. Näitä samoja oletuksia vilahtelee välillä työelämässäkin.

Me ohjataan tytöt ja pojat omiin kasvulaareihinsa jo päiväkoti-ikäisenä. Jo kolmevuotiaalle tytölle tanssia on pidetty sopivampana harrastuksena kuin jalkapalloa, vaikka tytölle itselleen kumpikin on yhtä mieluisaa puuhaa. Tanssitunnille ilmestyvä poika on puolestaan ihmetys, samoin kuin se päiväkodin sankari, joka haluaa pukea pinkin haalarin Batman-pipon kanssa. Ensimmäinen askel sukupuolten väliseen tasa-arvoon on se, että me annetaan lapsille kasvurauha ja tarjotaan erilaisia malleja olla nainen, mies tai jotain siltä väliltä. Antaa sukupuolten näkyä kasvatuksessa, mutta ei kasvateta näitä pieniä liian ahtaassa kasvulaatikossa.

Palkkauksen lisäksi YK-liiton tilastoissa korostuu toinen suomalainen epäkohta, seksuaalinen häirintä. Nämä kummatkin mielestäni pohjaavat siihen, että sukupuolia ei arvosteta samanarvoisina. Suomalaisnaisista 71 prosenttia kertoo kokeneensa seksuaalista häirintää täytettyään 15-vuotta, Euroopan unionin jäsenmaiden keskiarvo on 55 prosenttia. Metoo-liikkeelle on tilausta täällä.

Olen miettinyt millaista käyttäytymistä minä tai ystäväni ovat saaneet kokea. On tyttöoppilaille flirttailevaa ala-asteen opettajaa, 12-vuotiaan kaula-aukoon tiiraavaa sukulaisukkoa, lähentelevää valmentajaa, läähätyspuheluita, kouriva esimies ensimmäisessä kesätyöpaikassa, poikajoukkojen huutelua kadulla, lähentelyä ja sopimattomia ehdotuksia työpaikalla ja lukemattomia käpälöintejä baareissa. Kaikki edellä mainittu on tapahtunut ilman omaa aloitetta ja tämän luettelon taakse piiloutuu hyvin härskejä tarinoita. Jälkikäteen ajateltuna noihin tarinoihin liittyy tyyppejä, joilta olisi pitänyt potkaista pallit alta jo vuosia sitten. Jos häirinnästä on tohtinut puhua, on se kuitattu tyyliin ”poiat poikia” hymähdellen.
Toivoisin, että omien tyttöjen ei tarvitsisi kokea tällaista käyttäytymistä vastakkaisen sukupuolen osalta, mutta niin kauan kuin ”poiat on poikia” luulen, että häirintää tulee esiintymään niin kouluissa, harrastuksissa, töissä ja kadulla. Samaan aikaan olen toiveikas, sillä tiedän millainen naisjoukko tyttärien ikäisiä poikia kasvattaa.

Tänä naistenpäivänä mietin erityisesti myös turvallisuutta ja vapautta liikkua. En pidä siitä, että nykyisin minua pelottaa liikkua iltaisin kaupungilla tai vilkuilen yksin kulkevia miehiä tuimalla katseella. Ei se ole varmasti mukavaa miehillekään. Kahden tytön äitinä Oulun tapahtumat ja muut otsikot lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista pelottavat. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole suinkaan uusi ilmiö, ja joka päivä Suomessa annetaan neljä tuomiota lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Näiden tuomioiden lisäksi on joukko tapahtumia, joista vaietaan. Suurin osa uhreista on tyttöjä. Tapaukset ovat aina vain kammottavampia ja poliittinen keskustelu tuntuu olevan irtopisteiden keräilyä ja todellisten toimien puutetta.

Voiko minun tytöt kulkea vapaasti ja turvallisesti koulusta harrastuksiin ja sieltä kotiin? Voinko luottaa harrastuksissa oleviin aikuisiin, täytyykö meidän viikoittain urkkia keskustelut henkilökohtaiset keskustelut tyttären puhelimesta? Minkä ikäiselle meidän täytyy kertoa, etteivät kaikki aikuiset ole hyviä?

Kaikkineen tämä aihe on sellainen, johon sanoja ei tahdo löytyä. Se on niin väärin, että tällaista tapahtuu ja pelkällä pelolla jo rajoitetaan tasa-arvoa. Toivon, että saisin kasvatettua kasvatettua tytöille sellaisen terveen itseluottamuksen, etteivät he kaipaa imartelua ja kehuja tuntemattomilta. Tällä tarkoitan sitä, että tytöt tietäisivät olevansa juuri niin kauniita, fiksuja, upeita ja taitavia, eikä heidän upeus ole riippuvainen kenenkään kehuista tai haukuista. Samaan aikaan toivon, että luottamus meidän välillä säilyisi, eikä ole mitään niin kipeää asiaa jota ei voisi äidille tai isälle kertoa.

Naistenpäivä ja tasa-arvosta puhuminen on myös poikien ja miesten etu. Tasa-arvosta puhuminen vapauttaa poikia kuluneista roolimalleista,ja opettaa kuinka me ihmiset ollaan lähtökohtaisesti ihan saman arvoisia. Kylän kovin kolli ei ole se kadulla tyttöjen perään viheltelevä pepulletaputtelija, vaan se joka osaa käyttäytyä ja olla oma itsensä niin miesten kuin naisten kanssa.

Entä ne ruusut, meidänkin perheen yrityksissä jaetaan ruusut naisasiakkaille. Sen takia, että jokainen ruusu mikä tänä perjantaina katukuvassa vilahtaa muistuttaa, että meillä jokaisella on tehtävää tasa-arvon edistäjänä. Olkoon ruusut mielenosoitus naisten arvostuksen puolesta. Itse ajattelin laittaa ruusurahat Naisten Pankille ja tukea naisten kouluttautumista kehitysmaissa.

Yksi monien joukossa

Tästä postauksesta on tehty versiot huonona ja hyvänä päivänä. Näistä julkaisen sen hyvänä päivänä tehdyn, koska toivo ja optimistisuus pukevat minua paremmin. Ainakin äidit ruudun sillä puolella tietävät, kuinka yksinäistä vauvavuoden aikana voi aika ajoin olla. Se on aivan oma yksinäisyyden muoto ja vanhempia sukupolvia kuunnellessa epäilen sen myös jättävän pitkäaikaisen jäljen tunnemuistoihin. Äitiyteen liittyy niin paljon asioita, joita on vaikea pukea sanoiksi ja tämä on yksi hankalimmista.

Vauvavuoden yksinäisyys on sekoitus vastuuseen kasvamista ja neuvottomuutta uuden edessä, pelkoa omasta riittävyydestä ja aivan puhtaasti sosiaalisen seuran kaipuuta. Itse yllätyin, että toisen lapsen kohdalla koen olevani niin yksin lapsen kanssa. Esikoinen ottaa täysin isänsä huomion ja minulle jää entistä suurempi vastuu vauvasta. Aivotyöläisenä avotoimistossa työskennelleenä olen viime vuosina täyttänyt sosiaalisten suhteiden kaipuuni suurelta osin töissä, parhaiden työkavereiden joukossa, ja töistä kotiin jääminen jätti suuren aukon päivittäiseen kanssakäymiseen. Omalla kohdalla seinät tuntuivat kaatuvan niskaan yhtenä tammikuisena lumipyrypäivänä, kun tarvoin yksin nilkkoja myöten lumessa, itse flunssassa ja vauva vaunuissa rota-rokotteesta sairastuneena vatsakipuja kiljuen. Jalat huusivat maitohapoilla ja kengät lipsui pakkaslumessa.

Vastaan käveli pitkä letka vaunulenkkeilijöitä ja minusta tuntui, että minulla on puhelimessa yli viidensadan ihmisen puhelinnumero, mutta ei ketään kenelle voin soittaa. Mä olen väsynyt ja yksin, niinpä vaihdoin tien puolta. Koska mikäpä olisi säälittävämpää kuin vaunuja työntävä itkevä äiti, joka käytännössä meinaa hajota hankeen. Letkallinen vaunuilijoita jatkoi matkaansa tien toisella puolen, josta puheen sorina kaikui kauas. Edellisestä vauvavuodesta viisastuneena olen oppinut, että hankalinkin yö tuo tulleessaan uuden päivän ja uusi päivä on uusi mahdollisuus.

Aamulla mietin, että jäänkö tähän yksinäisyyteeni piehtaroimaan ja katkeroitumaan, kun kaikki sosiaalinen elämä tuntuu tapahtuvan juuri siellä missä minä en ole. Teenkö itse tästä vauvavuodesta ankean, kun lapsi sitä ei tee. Hieronko lisää suolaa haavoihin ja vakuutan itselleni, ettei aikuisena saa uusia ystäviä, vaan kaikki ystävyyssuhteet olisi pitänyt muodostaa jo peruskoulussa. Vauvakin nauroi mulle ja Whatsupissa vilkkui lukemattomia viestejä. Kaikki ne ihmiset, jotka olivat kuuluneet elämääni muutama kuukausi sitten, olivat edelleen elämässäni joskaan eivät arjessani. En mä ehkä ollut yksin, mutta minusta tuntui, etten kuulu mihinkään joukkoon.

Päätin, että nyt on sopiva hetki niellä oma ylpeytensä. Aloitin sen äärimmäiseltä epämukavuusalueelta ja ilmoitin vauvan muskariin. Jos minulla ei ole juuri tällä hetkellä aikaa iltamenoille, niin päivisin pääsen vallan mainiosti liikkumaan ja esikoisen kohdalla muskaripäivät olivat hyvää vaihtelua niin äidille kuin lapselle. Vaikka en kaipaa kertausta loputtomista päivärytmi-, uni- ja vaippakeskusteluista, tekisi kaltaiseni seura hyvää.

Muskari-ilmoittautumisen jälkeen naputtelin Facebookiin kirjainyhdistelmän MIB eli Mothers in Business. Nopeasti mieleen alkoi palaamaan äitiysloman iloisempi puoli ja mahdollisuus tavata samanhenkisiä ihmisiä sekä inspiroitua. Mothers in Business on urasuuntautuneiden äitien verkosto, joille työn ja perheen yhdistäminen on luonnollinen osa arkea. Edellisellä äitiyslomalla Mibiläisyys oli jäänyt pintaraapaisuksi, mutta minulla on ollut vahva tunne siitä, että tämä voisi tarjota ratkaisun orastavaan mökkihöperyyteen. Nopeasti kalenteriin alkoi tulemaan kiinnostavia tapaamisia ja tilaisuuksia. Nämä tilaisuudet ovat sellaisia, joissa olisin halunnut käydä jo töissä ollessa, mutta aikaa ei koskaan jäänyt.

Vaikka Mother’s in Business selailu lähti puhtaasti sosiaalisista tarpeista, on se tuonut lyhyessä ajassa uskomattoman inspiroivia kohtaamisia ja keskusteluja. Tuntuu, että nyt on hyvä ainekset koossa siihen, että tällä äitiyslomalla voin kehittää omaa osaamista ja aidosti miettiä omaa osaamistani. Itse koen, että äitiysloma antaa hyvät mahdollisuudet kehittää omaa osaamista ja verkostoja. Äitiysloman kaltaista taukoa työelämään saa harvoin, joten jos energiaa ja intoa riittää kannattaa se hyödyntää. Tämän toki mahdollistaa pienen nelikuisen tytön hyvät unen lahjat ja kiinnostus muita ihmisiä kohtaan. Tytön kanssa on helppo osallistua tilaisuuksiin ja muskari taitaa lopulta palvella enemmän vauvaa kuin äitiä tai ainakin äidin laululle voi kikattaa viikosta toiseen.

Päätös niellä oma ylpeys ja sanoa ääneen, että seura tekisi hyvää, on jo nyt tuonut uusia ja vanhojakin ihmisiä elämään. Vuosien tauon jälkeen on tullut tavattua ihmisiä vuosien takaa ja muistutettua itseä siitä tärkeästä opista, että ystävyyssuhteet voivat olla tauolla kunnes taas tavataan vaikka samassa elämäntilanteessa. Uusia ihmisiä tavatessa on puolestaan ollut parasta huomata, että en ole tässä tilanteessa yksin ja on olemassa niitä saman kaltaisella arvomaailmalla varustettuja äitejä, jotka jakavat tätä elämänvaihetta. Tekee hyvää jakaa ilo näistä pienistä lapsista ja ihmetellä kasvua, mutta muistaa myös toinen puoli omasta itsestä.

Minun paikkani ei ehkä ollut siinä tammikuisessa vaunuletkassa, vaan jossakin muualla, missä seura tuo parhaat puolet esiin. Voisin särmätä päivät pitkät kotia ja pyyhkiä kodin nurkkia, mutta välillä tekee hyvää lähteä ihmisten ilmoille ja tuulettaa päätään, silloin ne kotipäivätkin maistuvat. Uusien ihmisten kohtaaminen oli hyvä muistutus siitä, että tämäkin vauvavuosi on juuri niin hyvä kuin itse haluan, ainakin siltä osin kun pystyn asioihin vaikuttamaan. Äitiyttä ei tarvitse suorittaa yksin tiettyä kaavaa noudattaen, vaan olla yksi monien joukossa.

Kukkasia päiväänne ja pidetään sydän auki uusia ihmisiä varten.

Luova tauko

Ensimmäinen viikko äitiysvapaata takana ja tällä kertaa se alkoi yhdellä yskänpuuskaa seuranneella pamauksella. Pamaus kuului kyljestä, jossa luu ja lihas antoivat periksi viikkoja kestäneelle yskälle sekä kasvavalle vatsalle. Näinpä ensimmäinen viikko on mennyt lepäillen, lukien, äänikirjoja kuunnellen ja perheelle uutta rytmiä etsien. Omalla kohdalla lepääminen on vaikeaa, jos ympärilläni vallitsee sotku ja kaaos, senpä takia kuvituksena kuvia makuuhuoneestamme, jonka siivouksella aloitin tämän viikon.


Kokemus tuo varmuutta äitiyslomailussakin. Esikoisen kohdalla maltoin rauhoittua vasta päivä ennen synnytystä ja fyysisesti hyvässä kunnossa suoritin to do -listalta asioita hikihatussa. Takaraivossa painoivat työasiat ja delegoidut projektit. Suurimpana muutoksena edelliseen kertaan on toki oma fyysinen kunto – nyt on pakko levätä, että kroppa pysyy jotenkin koossa jäljellä olevat viikot. Ensimmäisellä kerralla huolehdin siitä, että muistaako kukaan minua töissä, onko minulle enää mitään käyttöä työelämässä, mikä minun roolini on tulevaisuudessa tai muistanko edes itsekään mitä työni piti sisällään?

Huoli oli suurelta osin turhaa. Muistin jopa salasanani. Reilu vuosi ei sittenkään ollut hurjan pitkä tauko oravanpyörästä, vanhojen kollegojen kanssa jatkettiin siitä mistä jäätiin ja oli virkistävää aloittaa uusien ihmisten kanssa puhtaalta pöydältä. Nopeasti huomasin senkin, että olin kehittynyt työelämässä eniten juuri taukoni aikana. Aivan kuin vuosien aikana opitut asiat olisivat kiteytyneet ja asenne työtä kohtaan oli muuttunut, vaikka en aikaisemminkaan kärsinyt motivaatiopulasta työtäni kohtaan.

Epäilen, että omalla kohdalla äitiysloman kaltaiset tauot työelämästä ovat harvinaisia tämän jälkeen ja niinpä yritän ottaa kaiken mahdollisen irti tästä ajasta myös oman kehittymisen näkökulmasta. Luovuus on avainasemassa tässä pohdinnassa – viimeisten parin vuoden aikana ruuhkavuosissa surfatessa en koe olleeni kovin luova. Sen sijaan olen luovinut työn, kodin ja päiväkodin flunssa-aaltojen helmassa, hypännyt töissä projektista toiseen ja tehnyt hienoja asioita asiakkaiden sekä huikeiden työkavereiden kanssa. En kuitenkaan ole kokenut olevani luovimmillani – idearikkaimmat vuoteni tuntuvat olleen aikana ennen lasta ja vapaa-ajalla blogitekstin ideointi ja kameran esiin ottaminen ovat tuntuneet hivenen puisevalta. Silmä ei ole hakenut asioita kuvattavaksi, vaan enemminkin kaivannut inspiraatiota vaikkapa lehdistä tai blogeista. Luovuutta ei vain voi suorittaa, se tulisi elää ja kokea.

Näinpä olen päättänyt hyödyntää tämän luovan tauon siihen, että pohdin lapsen hoidon lomassa sitä, mitä luovuus tarkoittaa minulle ja mihin olen ylipäätään menossa oli sitten kyseessä työelämä tai sen yhdistäminen perhe-elämään? En halua mystifioida luovuutta yhtään nykyistä enempää, vaan lukemalla, tekemällä ja kokemalla haluan selvittää mikä minua motivoi ja mistä minä saan inspiraationi.

Skeptiset varmasti miettivät, mistä ajattelin ottaa ajan henkilökohtaisen luovuuden elävöittämiseen vauvavuoden keskellä? Kyllä, edelliskerrasta muistissani on myös fakta, ettei seuraaville 12 kuukaudelle ole varsinaisesti luvassa lepolomaa. En ole tekemässä syväanalyysia, vaan kyseessä on enemmänkin päätös pohtia omia motiivejani, vahvuuksiani ja kehityskohteitani. Ruuhkavuosi arjessä tähän pohdintaan ei juurikaan ole resursseja. Käytännössä tämä tapahtuu kuuntelemalla podcasteja, lukemalla lehtiä ja kirjoja, tapaamalla ihmisiä ja kasvattamalla omia verkostoja.

Missä niitä verkostoja voi sitten kasvattaa? Oman kokemuksen perusteella vauvamuskari ja hiekkalaatikko ovat ihan päteviä paikkoja verkostojen laajentamiseen, mutta onneksi tarjolla on myös Mothers in Business –kaltaisia uraäitien teekerhoja.


Olen herätellyt itseäni tällä viikolla luovuus teemaan Maaretta Tukiaisen ja Krista Keltasen Luova tauko kirjalla, joka kertoo kahdentoista taiteilijan ja muotoilijan tarinan. Nämä luovat tekijät kirjan sivuilla oman luovan prosessin salat ja Krista Keltasen upeat kuvat tuovat kauniin sävyn inhimillisiin tarinoihin.

Ihanaa lauantaita teille ja muistakaas, että Habitare arvonta on käynnissä huomiseen (sunnuntai) kello 19.00 saakka.